Tampereella keskusteltiin islamista

Tampereen kirjamessujen yhteydessä järjestettiin islamia koskeva keskustelutilaisuus, johon osallistuivat Jaakko Hämeen-Anttila, Sylvia Akar, Wali Hashi, Marko Juntunen ja Ari Hukari. Osallistujalistan perusteella mitään kiihkeää väittelyä ei kannattanut odottaa vaan lähinnä hymistelyä ja päivittelyä.

Onneksi tilaisuuteen kuitenkin eksyi ”häirikkö”, joka jakoi osallistujille oheisen pamfletin. Siinä vertailtiin islamilaista shari’a-lakia ja pohdiskeltiin, onko shari’a yhteensopiva Suomen perustuslain kanssa. Dokumentissa on lyhyesti kerrottu ne syyt, miksi shari’a on selkeästi ristiriidassa Suomen perustuslain ja yleensäkin länsimaisten perusarvojen kanssa. Itsekin olen tässä blogissa useasti kertonut samasta asiasta.

Koska keskustelijat ja tilaisuuden johtaja edustavat monikulttuuri-ideologiaa ja islam-apologiaa, esitteiden jakajan toimintaan ei suhtauduttu varauksettoman myönteisesti. Minä taas pidän esitteiden jakajan työtä esimerkkinä onnistuneesta kansalaisvaikuttamisesta ja nostan hänelle hattua varsinkin, koska esite keskittyy olennaiseen ja on muutenkin erittäin asiallinen.

Hommafoorumilla nimimerkki potsidomestica kirjoitti, miten esite vaikutti keskustelijoihin:

” Keskustelun suunta kääntyi siis islamkriittisten ihmisten paheksuntaan. Erityisesti internetissä kirjoittelevia ihmisiä nimiteltiin surkeiksi tapauksiksi ja säälittäviksi ihmisiksi.”

”Vihanlietsontasyytökset lentelivät siis erityisesti Juntuselta joka otti erityisesti asiakseen syyllistää Islamiin kriittisesti suhtautuvia ihmisiä.”

Minun ja Mikko Ellilän kritiikki Marko Juntusen julkisia esiintymisiä kohtaan on siis jättänyt jälkensä. Juntusella on toki oikeus mielipiteisiinsä, mutta hänen julkisuudessa esittämänsä käsitykset ovat vapaata riistaa myös nimimerkkikirjoittajille.

Tampereen apologia

Aamulehti kirjoitti keskustelutilaisuudesta 14.2. otsikolla ”Islam, meillä on puhuttavaa”. Kyseisessä jutussa esitettiin Marko Juntusen käsityksiä:

” Akatemiatutkija Marko Juntunen muistutti, että nykyisin kammotun islamilaisen terrorismin historia on hyvin lyhyt.

- Jihadismi syntyi 1970-luvulla, itsemurhaiskut alkoivat 1980-luvulla ja radikalismi globalisoitui vasta vuoden 1996 paikkeilla.

Niin, vaikka oltiin kirjamessuilla, ja vaikka islamilaisesta maailmasta tulevien kirjailijoiden teokset ovat Suomessakin suosittuja, politiikka hallitsi keskustelua.

Panelistit harmittelivat, että islamista puhuttaessa asiantuntijat joutuvat väkisin ikään kuin puolustuksen puhemiehiksi, vaikka he itse eivät näe rooliaan tällaisena.”

Islamilaisen terrorismin moderni historia on toki lyhyt, jos sen laskee alkavan 70-luvulta, mikä on varsin mielivaltaista. Palestiinan arabien terrorismi nimittäin alkoi jo Britannian Palestiinan mandaattihallinnon aikana. Hebronin joukkomurhassa Palestiinan arabit murhasivat 67 juutalaista vuonna 1929. Useimmat suomalaismediat eivät mainitse tätä tapausta, koska niille Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 on naqba eli katastrofi, josta kaikki paha Lähi-idässä alkoi.

Juntunen myös unohtaa radikaalin islamin ideologiset juuret eli egyptiläisen Muslimiveljeskunnan, jonka opettaja Hassan al-Banna perusti vuonna 1928. Se historiallinen tapahtuma, joka motivoi veljeskunnan perustamista, oli kalifaatin lakkauttaminen vuonna 1924. Turkin presidentti Mustafa Kemal Atatürk lakkautti kalifaatin osana uudistusohjelmaansa. Radikaali islam syntyi jo 1920-luvulla mutta pääsi maailman tietoisuuteen vasta Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen vuonna 1979.

Pohjimmiltaan radikaali islam on paluuta kuviteltuun islamin kultaiseen aikaan eli neljän oikeamielisen kalifin hallintokauteen. Koska islam oli jäämässä tappiolle lännen vääräuskoisia vastaan, oikea ratkaisu oli paluu aitoon ja oikeaan islamiin. Radikaali islam oli siis reaktio islamilaisten maiden länsimaistumista vastaan, eikä mikään jihad-terrorismin nousu 70-luvulla. Terrorismi on nimittäin vain asymmetrisen sodankäynnin menetelmä eikä mikään ideologia.

”Ari Hukari on hiippakuntadekaani, joka on halunnut auttaa kristittyjä ymmärtämään islamia, mutta vakuutti, ettei lakaise ongelmia maton alle.

Emme voi hyväksyä kaikkea. Suomalaisten mielestä esimerkiksi pitää voida halutessaan luopua uskonnosta, mutta tiedämme, että monet muslimit eivät uskalla näin tehdä. Tämä on otettava vakavasti.”

Ilmeisesti keskustelutilaisuuden järjestäjät kuvittelivat, että Ari Hukarin läsnäolo tekisi tilaisuudesta jotenkin puolueettoman. Oheisessa vuodelta 2006 peräisin olevassa Vantaan Lauri –lehden jutussa Hukari sanoo:

” Islamismi on pelottavaa, mutta islam-fobia vielä pelottavampaa.”

Hukari ei kerro, mitä on islam-fobia. Hän ei myöskään myönnä, että on olemassa rationaaliset syyt pelätä islamin vaikutusvallan kasvua läntisessä maailmassa. Hukari ei tietenkään pane minkäänlaista painoarvoa sille, miten islamin pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan vääräuskoisiin ei-muslimeihin. Ongelmana on lähinnä se, miten vääräuskoiset ei-muslimit suhtautuvat islamiin.

Miksi islam-tutkimus ei kerro totuutta?

Syy, miksi moderni islamintutkimus ei onnistu kertomaan totuutta islamilaisen terrorismin syistä ja tavoitteista, ei löydy islamista vaan länsimaista itsestään. Itse olen lukenut kristityn (ja vasemmistolaisen) palestiinalaisaktivisti Edward Saidin kirjan Orientalismi. Kirja itsessään ei ollut erityisen totuudenmukainen, sillä siinä esitettiin vääristynyt kuva länsimaisesta ”itämaidentutkimuksesta” (Orientalism) ja väitettiin sitä rasistiseksi.

Teoksessaan Said lyttäsi aiemmin islamia ja Lähi-itää tutkineet orientalistit ja leimasi heidät rasisteiksi ja kolonialisteiksi varsin kevyin perustein eli lähinnä siksi, että he olivat länsimaalaisia ja tarkastelivat itämaita länsimaalaisen näkökulmasta. Olen lukenut myös Ibn Warraqin kirjan “Defending the West – Critique of Edward Said’s Orientalism”, Lienee turha sanoa, kumpi kirja käsittelee lähteitään rehellisemmin, Kuitenkin Saidin teos on vaikuttanut länsimaiseen islamintutkimukseen enemmän kuin mikään muu teos ja kuuluu edelleenkiin pakolliseen lukemistoon useissa länsimaiden yliopistojen islamintutkimuksen tiedekunnissa.

Edesmenneen Edward Saidin ajatuksia orientalismista voi katsella täällä (4 osaa). Dokumenttielokuvan käsitys orientalismista perustuu pitkälti populaarikulttuurin esittämään stereotyyppiseen kuvaan Lähi-idästä (mukaan luettuna Arnold Schwarzeneggerin elokuva Tosi Valheita). Todellisuudessa Said kuitenkin käsitteli kirjassaan orientalistien tutkimusta ja taidetta varsin yksisilmäisesti, mikä käy erinomaisen hyvin ilmi Ibn Warraqin kirjasta.

Saidin ajatukset eli ”älyllinen terrorismi”, kuten Jihadwatchin Hugh Fitzgerald asian ilmaisee, on saastuttanut länsimaisen islamintutkimuksen yhdessä Saudi-Arabiasta peräisin olevan rahan kanssa. Modernin islamintutkimuksen ”totuuteen” ei siis voi luottaa, koska tutkimus on korruptoitunutta ja älyllisesti epärehellistä.

En silti epäile, että Hämeen-Anttila ja Juntunen saisivat tutkimuksilleen rahoitusta Saudi-Arabiasta. Muualla lännessä näin vain on päässyt käymään ja suomalaisetkin islam-tutkijat tukeutuvat osittain esimerkiksi amerikkalaisiin tutkimuksiin. John Esposito johtaa Georgetownin yliopistossa saudirahoitteista keskusta, jonka tavoitteena on edistää muslimien ja kristittyjen yhteisymmärrystä (Prince Alwaleed bin Talal Center for Muslim-Christian Understanding). Hadith-kokoelmien englanninkieliset käännökset löytyvät Etelä-Kalifornian yliopiston sivuilta, joista nykyisin löytyy teksti ”Center for Muslim-Jewish Engagement”. Tämän perusteella herää kysymys, onko tutkimusten poliittinen oikeaoppisuus niiden totuudenmukaisuutta tärkeämpää.

Takaisin Tampereen keskusteluun

Tampereella järjestetyssä islam-keskustelussa ei keskustelijoiden kokoonpanon perusteella pyritty mihinkään aitoon debattiin, vaan tarjoamaan kuulijoille tietynlainen näkemys islamista. Miksi keskusteluun ei tuotu mukaan toisenlaista näkökulmaa?

Esimerkiksi Iivi Anna Masso olisi tuonut siihen mukaan ihmisoikeusnäkökulman, ja Vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jussi K. Niemelä olisi valottanut asioita yleisestä uskontokriittisestä perspektiivistä. Ari Hukarin tilalle olisi kristilliseltä puolelta voinut tarjota Islam ja Evankeliumi –kirjan kirjoittaja Risto Soramiestä tai Jihad – Islamin pyhä sota –kirjan kirjoittaja Seppo S. Kososta.

Näin tekemällä pamfletteja ei olisi tarvinnut jakaa, vaan pelkkä debatti olisi riittänyt. Ehkä tällöin ei myöskään olisi tarvinnut erikseen mollata nimimerkillä internetissä islamia kritisoivia kirjoittajia.