Internet ja vaalit

En varmasti ole kauhean väärässä, jos sanon, että nämä viimeisimmät kunnallisvaalit olivat ensimmäiset todelliset internet-vaalit. Ehdokkaiden näkyvyys perinteisessä mediassa ja rahan sijoittaminen mainontaan eivät näissä vaaleissa olleet kaikki kaikessa, vaan osa ehdokkaista kävi kampanjaansa pääosin internetissä.

Perussuomalaiset näkyvästi esillä internetissä

Erityisesti sellaisille ehdokkaille, joiden edustamat mielipiteet eivät muuten saa näkyvyyttä mediassa, internet on ainoa kanava tuoda omia ajatuksia julkisuuteen. Sitoutumattomana Perussuomalaisten listalta valittu Jussi Halla-aho on ehkä paras esimerkki nettiehdokkaasta, jonka kampanja muutoin oli varsin vaatimaton.

Kun Tony Halme valittiin eduskuntaan Perussuomalaisten listoilta, hän sai äänivyöryn erityisesti Helsingin itäisistä lähiöistä Kontulasta, Jakomäestä ja Vuosaaresta. Internetissä vaalikampanjaansa käynyt Jussi Halla-aho puolestaan keräsi ääniä melko tasaisesti eri puolilta Helsinkiä. Eduskuntavaaleissa nettikampanjointi tuotti 2000 ääntä, mutta kunnallisvaaleissa äänipotti oli jo lähes 3000, vaikka Halla-aho satsasi muuhun kampanjointiin paljon eduskuntavaaleja vähemmän.

Myös muut Perussuomalaisten ehdokkaat ovat näkyvästi esillä internetissä. Esimerkkeinä voisi mainita turkulaisen Maria Lohelan, espoolaisen Teemu Lahtisen ja oululaisen Olli Immosen. Sen sijaan puheenjohtaja Timo Soini ei nettiä tarvitse, vaikka häneltäkin löytyy oma ”ploki” Perussuomalaisten nettisivuilta. Soini saa valtavasti näkyvyyttä perinteisessä mediassa, vaikka Mtv3:n vaalitentissä ja Leif Salmenin kuulustelussa häntä oikeastaan ensimmäistä kertaa syytettiin ”kalastelusta sameissa vesissä” ja kaksilla raiteilla kulkemisesta.

Perinteiset poliitikot

Sen vähän perusteella, mitä olen ns. vanhojen poliitikkojen nettisivuilla käynyt, voi sanoa, että suurin osa poliitikoista ei ole sisäistänyt internetin mahdollisuuksia. Omaa sanomaa ja omia tekemisiä kyllä tuodaan esille, mutta vain harva uskaltautuu avoimeen kanssakäymiseen potentiaalisten äänestäjien kanssa. Toisaalta kanssakäymisen salliminen tarkoittaa samalla myös kritiikin hyväksymistä, ja kritiikki on joskus suorasukaista.

Perinteisistä poliitikoista otan tässä esiin entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan ja Vihreiden entisen puheenjohtajan Osmo Soininvaaran. Tuomioja pitää blogia, mutta hänen bloginsa suurin heikkous on kommentointimahdollisuuden puuttuminen. Demareissa blogin pitämiseen ei suhtauduta yhtä myönteisesti kuin esimerkiksi Perussuomalaisissa, ja entinen pääministeri Paavo Lipponen vähättelikin kirjassaan Tuomiojan bloginpitämistä.

Osmo Soininvaara on puolestaan oppinut ottamaan vastaan palautetta. Tosin Soininvaara harrastaa tiukkaa moderointia kommenttien suhteen, ja hänen kirjoitustensa julkaistu palaute ei välttämättä heijasta lukijoiden todellista reaktiota kirjoitukseen. Itse kirjoitin kerran omalla nimelläni Soininvaaran blogiin. Erehdyin mainitsemaan kommentissani Markus Draken nimen, ja kommenttiani ei koskaan julkaistu.

Halla-aho ja vieraskirja

Perinteisiin poliitikkoihin ja oikeastaan kehen tahansa muuhun poliitikkoon verrattuna Jussi Halla-aho on poikkeuksellinen. Hänen vieraskirjansa ei itse asiassa ole mikään kirjoitusten kommenttiloota vaan ihan oma keskustelupalstansa, jossa vakioväki keskustelee milloin mistäkin aiheesta. Juuri tätä vakioporukkaa Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja ja Skepsiksen hallituksen jäsen Jussi K. Niemelä kutsui viime viikon A-Talk –ohjelmassa ”hyödyllisiksi idiooteiksi”.

Vaikka Niemelän käsitystä voi huoletta kutsua ilkeäksi ja pahantahtoiseksi, se perustuu kuitenkin tosiasioille. Halla-ahon vieraskirjan porukasta löytyy runsaasti niitä, jotka ryntäävät kommentoimaan milloin Helsingin Sanomien kirjotusta ja milloin jotakin blogitekstiä, jos siinä käsitellään jotakin vieraskirjan kävijöille läheistä aihetta. Kyseinen käyttäytyminen ei ole millään tavalla Halla-ahon tai kenenkään muunkaan masinoimaa, vaan se syntyy spontaanisti tilanteen mukaan. Tarpeeksi pöyristyttävä rimanalitus saa kyllä ansaitsemansa kohtelun.

Niemelä ja hänen adjutanttinsa Panu Höglund ovat jopa väittäneet, että tämä porukka estää todellisen keskustelun maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Tähän voi vastata vain: ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.” Kukaan ei estä Niemelää tai Höglundia käymästä maahanmuuttokeskustelua, vaikka etenkin Höglund mielellään demonisoi aktiiviset maahanmuuttokriitikot ja tekeytyy uhriksi valittaen, että maahanmuuttokriitikot floodaavat hänen kommenttilootansa, jos hän avaa suunsa asiasta. Uskoisin suurimman osan kirjoittavista kuitenkin tuntevan Höglundin matalan toleranssin eriäviä mielipiteitä kohtaan.

Jos Niemelä ja Höglund mielestään osaavat käydä maahanmuuttokeskustelua paremmin kuin Halla-aho ja vieraskirjan vakioväki, he varmasti käynnistävät keskustelun sillä oikealla tavalla. Tätä odotellessa ei kuitenkaan kannata pidättää hengitystä. Niemelän ja Höglundin kritiikkiä voi luonnehtia sanaparilla ”väärin sammutettu”. Natsikorttikaan tuskin jää käyttämättä. Itse asiassa sitä on jo käytetty varsin rankasti.

Uusi Suomi

Lopuksi kehun Uusi Suomi –verkkolehteä siitä, että se tarjosi alustan kunnallisvaaliehdokkaille esittää mielipiteitään ja käydä keskustelua äänestäjien kanssa. Teen tämän siitä huolimatta, että Uusi Suomi sensuroi Jiri Kerosen, Markus Janssonin ja Seppo Lehdon blogit palvelimeltaan. Tähän lehdellä on täysi oikeus, koska yksittäisellä tiedotusvälineellä ei ole mitään velvollisuutta tarjota alustaa mielipiteiden esittämiselle. Uusi Suomi ei kuitenkaan tehnyt pelisääntöjä etukäteen riittävän hyvin selväksi, mikä mielestäni oikeuttaa kritiikin sensuuritoimia kohtaan.

Uuden Suomen blogit tarjosivat esimerkkejä hyvistä ehdokkaista, joista osa meni läpi ja osa ei. Pienten kuntien kohdalla keskustelu jäi vielä varsin vaatimattomaksi, mutta suurten kaupunkien tietyt ehdokkaat saivat tilaisuuden keskustella tosissaan ja osa ehdokkaista käytti tilaisuuden hyväkseen.

Uuden Suomen blogit näyttävät myös negatiivisen esimerkin siitä, miten internetissä ei pidä käyttäytyä. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos hyökkäsi Jussi Halla-ahoa vastaan ja munasi itsensä täysin. Taistolaistyylinen räyhääminen ja vääristely eivät saa ymmärrystä nettimaailmassa muilta kuin kaikkein fanaattisimmilta kannattajilta. Toisaalta Roosin mokailu herättää vahingoniloa mutta toisaalta taas masentaa, koska professorismieheltä jotenkin odottaisi enemmän. Ehkä Roosin sukupolvi ei koskaan elämänsä aikana pääse sinuiksi internetin kanssa, tai ehkä poliitikon kannattaisi keskittyä enemmän omiin potentiaalisiin kannattajiinsa eikä niihin, jotka edustavat ideologisesti täysin vastakkaista leiriä.