Palinin Saara

En ole ajatellut kommentoida tässä blogissa Yhdysvaltojen presidentinvaaleja millään tavalla, mutta teen poikkeuksen tällä kertaa, koska suhtautuminen John McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Paliniin on ollut sekä suomimediassa, blogeissa että keskustelupalstoilla yksiselitteisen kielteinen.

Asenne johtuu Sarah Palinin uskovaisuudesta. Etenkin Pääkaupunkiseudun valtamediassa ja ns. akateemisissa piireissä kavahdetaan avointa uskonnollisuutta, ja sitä pidetään lähestulkoon mielenvikaisuutena. Tämä taas johtuu siitä, että yhteiskunnan valtaideologia on moderni arvoliberalismi, joka kattaa poliittisen kentän laidasta laitaan. Edes perinteisessä kypäräpappipuolue Kokoomuksessa ei enää puhuta kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Kokoomuksen viimeiseksi konservatiiviksi jäi entinen Helsingin pormestari ja presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi. Viime viikolla Kokoomusnuoret julkaisivat eroottisen kalenterin, mikä kertoo Kokoomuksen nykyisestä konservatiivisuudesta kaiken olennaisen.

Ilaskivestä itse muistan parhaiten miehen pormestarina lanseeraaman Nuija-kampanjan, jolla pyrittiin vähentämään kaupunkikuvaa rumentavia graffiteja. Oman ikäluokkani keskuudessa Ilaskiven vuonna 1988 käynnistämälle kampanjalle naureskeltiin avoimesti. Tuolloin kaupunkilaisia kehotettiin ilmiantamaan töhrijöitä 500 markan palkkiota vastaan. Kampanja kuitenkin lopetettiin ennen määräaikaansa.

Töhertelyä on toki vastustettu Ilaskiven jälkeenkin, mutta ehkä juuri seinien tuhrimisessa kulminoituu perinteisen kunnollisuuden ja arvokonservatismin tappio modernille arvoliberalismille eli ns. hällä väliä –kulttuurille. Töhertelyt toki ovat enimmäkseen rumia, mutta niiden puhdistaminen on kallista ja estäminen vaikeaa. Liberaalin hällä väliä –kulttuurin edustajan on helppo nostaa kädet pystyyn ilmiön edessä, koska sen vastustaminen vaatisi oikeasti ponnisteluja, mikä on modernille mukavuudenhaluiselle ihmiselle usein liikaa.

Lisäksi vallitsevaksi standardiksi muodostunut ”humaani” kriminaalipolitiikka ei rankaise töhrijöitä käytännössä lainkaan. Rangaistukset eivät ole mikään pelote töhrijöille. Jos olisivat, yhteiskunnasta löytyy ihmisiä, jotka alkaisivat puhua huonoista kotioloista ja nuorison tarpeesta toteuttaa itseään.

Toista se on Amerikassa

Yhdysvalloissa arvoliberalismista tuli valtaideologia samalla tavalla kuin Euroopassa. Tosin se ei saanut täydellistä selkävoittoa vastustajastaan, vaan kulttuuritaistelu jatkuu edelleenkin, tosin lievempänä kuin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa.

Richard M. Nixon vetosi presidentinvaalikampanjassaan hiljaiseen enemmistöön, joka ei kannattanut kaduilla räyhääviä Vietnamin sodan vastustajia ja kansalaisoikeustaistelijoita. Tällä hiljaisella enemmistöllä ei vielä tuolloin ollut omaa ääntä, mutta Nixon valittiin selkeistä puutteistaan huolimatta kahdelle presidenttikaudelle.

Hiljainen enemmistö sai äänen vasta vuonna 1980, kun Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Reagan tuskin olisi päässyt maan johtoon, mikäli hänen edeltäjänsä Jimmy Carter ei olisi epäonnistunut täydellisesti virkansa hoitamisessa. Carterin aikana Yhdysvallat kärsi inflaatiosta, korkeista veroista ja polttoaineiden säännöstelystä. Carterin kausi huipentui Iranin panttivankikriisiin ja sen epäonnistuneeseen ratkaisuyritykseen. Yhdysvalloissa oli tilausta presidentille, joka pystyisi palauttamaan kansakunnan uskon itseensä.

Reaganin aikana hiljainen enemmistö muuttui moraaliseksi enemmistöksi ja konservatiivisen evankelisen kristillisyyden poliittinen vaikutusvalta alkoi kasvaa. Reaganin kaudella mediaa kahlinnut Fairness doctrine kumottiin ja liberaali media sai haastajan konservatiivisesta puheradiosta, jonka kärkinimeksi nousi Rush Limbaugh. Vielä nykyisinkin Limbaugh’n radioshow kerää miljoonia kuuntelijoita radion ääreen. Jo kuolleeksi luultu media nousi puheradion myötä uuteen kukoistukseen.

Television puolella perinteinen valtamedia sai haastajan Rupert Murdochin perustamasta Fox News –uutiskanavasta, joka on kirosana vasemmistolaisille mutta joka kerää Yhdysvalloissa uutiskanavista suurimmat katsojajoukot vastaanottimien ääreen.

Entä Sarah Palin?

Alaskan kuvernööri Sarah Palin on itsetietoisen, uskonnollisen oikeiston edustaja parhaimmasta päästä. Jos Yhdysvalloissa avoimesti uskonnolliset ihmiset olisi marginalisoitu samalla tavalla kuin Euroopassa, Palinin kaltaisilla ei olisi mitään mahdollisuuksia poliittisiin tehtäviin. Amerikassa kaikki on kuitenkin toisin.

John McCain ei presidenttiehdokkaana ole onnistunut vakuuttamaan puolueen ”perustaa” eli konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä. Nämä äänestivät esivaalissa enimmäkseen Mike Huckabeeta. Vaikka konservatiivikristityt tuskin ovat tällä kertaa ratkaisevassa asemassa äänestäjinä, ilman heidän panostaan McCain todennäköisesti häviäisi Barack Obamalle. Evankeliset kristityt ovat lisäksi aktiivisia varainkerääjiä ja vaalikampanjan vapaaehtoistyöntekijöitä. Mikäli McCain olisi kääntänyt selkänsä heille, hän olisi sanonut hyvästit presidentinviralle.

Sarah Palinin perheen sisäiset asiat ovat lisäksi nousseet mediajulkisuuteen tavalla, joka ei olisi mahdollinen, mikäli Palin edustaisi valtavirran liberaaleja arvoja. Palinin perheen nuorin lapsi kärsii Downin syndroomasta, mikä amerikkalaisessa politiikassa kertoo vahvasta abortinvastaisesta vakaumuksesta. Lisäksi hänen 17-vuotias tyttärensä on raskaana, ja isä pelaa paikallisessa jääkiekkojoukkueessa. Isä on lisäksi ilmoittanut olevansa punaniska ja kertonut, että hän ei halua perustaa mitään perhettä. Nuori isä kuitenkin marssi Republikaanien puoluekokoukseen tulevan vaimonsa rinnalla, mutta kyynisimmät näkevät silmissään jo tulevan avioliiton epäonnistumisen. Suomessa eräs antifeministinen blogisti näki lätkäjätkän flaksin niin vastenmielisenä, että Sarah Palinin persoonan aiheuttamat negatiiviset väristykset feministien keskuudessa jäivät vaille huomiota.

Periamerikkalaiseen tyyliin kuuluu myös se, että uskonnollisten konservatiivien moraalisia lipsahduksia seurataan suurennuslasilla. Tällä kertaa uhriksi on valittu Palinin 17-vuotias tytär, joka Michelle Malkinin mukaan on sopivan kaliiperin vastustaja liberaaleille. Malkin myös kuvaa tapaa, jolla Yhdysvaltojen vasemmisto demonisoi konservatiivisia vastustajiaan.

Tässä liberaalit kuitenkin ampuvat omaan nilkkaan. He kuvittelevat perhearvoja korostavien uskonnollisten konservatiivien moraaliset epäonnistumiset osoitukseksi tekopyhyydestä. Suomalainen vasemmistojournalisti Pirkka Kivenheimo sanoo tämän asian suoraan ääneen. Ronald Reaganista lähtien konservatiivinen tekopyhyys on vaivannut amerikkalaista politiikkaa.

Kristinuskoon kuuluu kuitenkin olennaisena osana anteeksianto ja tietoisuus ihmisen perimmäisestä kyvyttömyydestä noudattaa Jumalan tahtoa. Tätä kyvyttömyyttä kutsutaan synniksi eikä kukaan ihminen kristinuskon oppien mukaan ole synnitön. Arvot ja ihanteet eivät tarkoita, että niiden noudattamisessa epäonnistunut olisi epähenkilö tai moraalinen hylkiö puhumattakaan väkivaltaisemmista rangaistuksista. Useimmat toteutetut rangaistukset ovat modernin arvoliberaalin oman mielikuvituksen tuotetta.

Arvoliberalismin syvin olemus

Valta-asemastaan huolimatta arvoliberalismi on pohjimmiltaan epävarma omasta oikeutuksestaan. Arvoliberalismi ei nimittäin ole täydellisen suvaitsevainen ideologia, koska se ei suvaitse kritiikkiä itseään kohtaan. Ne, jotka asettavat arvoliberalismin ytimen eli täydellisen syrjimättömyyden periaatteen kyseenalaiseksi, ovat pahoja ihmisiä ja suvaitsemattomia.

Arvoliberalismin vihollisia ovat ne, jotka uskovat absoluuttisiin moraaliarvoihin. Käytännössä tällaisia ihmisiä ovat konservatiivikristityt, jotka kehtaavat pitää perhearvoja parempina kuin suvaitsevaisia arvoja, joissa homosuhteet ovat tasavertaisia avioliiton kanssa ja joissa sukupuolielämän päätarkoitus on nautinnon etsintä. Ne, jotka kyseenalaistavat nautinnon etsinnän keskeisyyden, ovat suvaitsemattomia, seksuaalikielteisiä ja ahdistuneita.

Toki konservatiivikristittyjä löytyy myös vanhalta mantereelta. Suomessa helluntailaiset ja muut vapaakirkolliset seurakunnat muodostavat Kristillisdemokraattien kannatuksen ytimen. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset kannattavat enimmäkseen Suomen Keskustaa. Molemmat ryhmittymät ovat kuitenkin joko hiljaa uskonnollisista arvoistaan tai heidän edustamansa arvot eivät pääse esille mediassa, vaikka Suomessa on helluntailaisia noin 45 000 ja lestadiolaisia suurin piirtein saman verran Helluntailaiset, lestadiolaiset ja muut suomalaiset herätysliikkeet eivät kuitenkaan ole koskaan osoittaneet konkreettisesti omaa poliittista vaikutusvaltaansa toisin kuin evankeliset kristityt Yhdysvalloissa.

Valtavirtaistumisen sijaan suomalaiset uskonnolliset herätysliikkeet ovat keskittyneet omiin kuvioihinsa. Esimerkiksi kustannustoiminnassa uskonnollisten liikkeiden kirjallisuus leviää omia kanaviaan pitkin vailla kosketusta valtavirtaan.

Valtavirtauskonnollisuuden maallistuminen ja herätysliikkeiden sisäänlämpiävyys ovat käytännössä antaneet vapaat kädet uskonnottomalle arvoliberalismille, joka vailla vastusta kuvittelee edustavansa kansan enemmistöä. Arvoliberalismin voittokulku ei sinänsä ole tarkoittanut jumalauskon muuttumista poliittisesti epäkorrektiksi. Suuri osa arvoliberaaleista uskoo Jumalaan, mutta vain harva tunnustaa uskovansa kristinuskon Jumalaan tai Jeesuksen ylösnousemukseen. Suurin osa uskoo Jumalaan ”omalla tavallaan” eli korkeimpaan voimaan, joka ei syrji ketään ja jonka johdatuksella kaikki pääsevät Taivaaseen.

P.S. Tämän blogin kirjoittaja pitää Intelligent Designia humpuukina ja on sitä mieltä, että teineille pitää kertoa rehellisesti ja totuudenmukaisesti sukupuolielämästä.