Exit Folkhemsverige - esipuhe

Seuraavassa on suomennos Jonathan Friedmanin esipuheesta kirjaan Exit Folkhemsverige – En samhällsmodells sönderfall. Siinä on hieman kerrottu syistä, miksi Ruotsi on viimeisen 15 vuoden aikana muuttunut homogeenisesta kansallisvaltiosta monietniseksi yhteiskunnaksi ja samalla suhteellisesti köyhtynyt muihin kehittyneisiin maihin verrattuna.

Suomessa samanlainen kehitys on vasta alkutekijöissään, mikä tekee tästä puheenvuorosta erityisen tärkeän. Täällä on mahdollista ottaa oppia niistä virheistä, joita Ruotsissa on tehty.

Tekstissä oli joukko termejä, jotka olivat itselleni vieraita ja jotka olen kääntänyt parhaan kykyni mukaan. Lopputulos ei kaikilta osin ole parasta mahdollista suomen kieltä mutta välttänee niille, joiden koulussa opittu pakkoruotsi ei riitä lukemaan alkuperäistekstiä.

Käännös oli melko työläs tehdä, joten tuskin jaksan kääntää kirjan varsinaisia tekstejä.

-------

Kansankodin loppu

Erään yhteiskuntamallin alasajo

Jonathan Friedmanin esipuhe

Tämä kirja kertoo Ruotsista, maasta, joka on noussut erityisasemaan näkemyksellään sosiaalisten ongelmien ratkaisusta, taloudellisesta hyvinvoinnista ja valtion roolista ihmisten elämässä. Monille eurooppalaisille ja amerikkalaisille Ruotsi kuvataan ihannoivin termein jonkinlaiseksi utopiaksi, jossa yhdistyy menestyksekkäästi sosialistinen politiikka ja kapitalistinen talous. Toisille taas Ruotsi näyttäytyy totalitaristisena yhteiskuntana, joka poikkeaa merkittävästi muista länsimaista. Useimmat Ruotsista kirjoitetut kirjat ja kirjoitukset esittävät maan sodanjälkeisen ajan suurena menestystarinana.

Ruotsi onnistui 1950-luvulta aina 1970-luvulla pitämään yllä korkeata talouskasvua, jonka avulla luotiin erittäin antelias hyvinvointijärjestelmä. Varsinaista köyhyyttä ei ollut käytännössä lainkaan ja luokkaeroilla oli pienempi merkitys kuin monissa muissa maissa. Tämä ei tarkoittanut, että kaikki olisivat olleet yhtä köyhiä. Ihmiset elivät tilavissa asunnoissa ja suhteellisen suurissa omakotitaloissa. Terveydenhoito oli julkista ja melkein ilmaista (kustannukset maksettiin verovaroista) kuten myös päivähoito. Koulu ja yliopistot olivat täysin maksuttomia.

Useimmat Ruotsissa aikaansa viettäneet ovat ihastelleet näitä olosuhteita, vaikka he ovat usein arvostelleet poliittisen järjestyksen tuomaa harmautta ja ikävystyttävyyttä. Tätä kritiikkiä ei välttämättä voi sanoa perustelluksi, sillä poliittisen järjestelmän takaa löytyy vanhempi sosiaalinen rakenne, joka suosii itsehillintää ja karsastaa tunteiden näyttämistä. Mutta kaikki tähän yhteiskuntaan lähemmin tutustuneet tietävät, että hillitty käytös on vain pintaa, jonka alta löytyvän dynaamisen maailman eri puolet eivät ainoastaan ole bakkanaalisia ja hilpeitä vaan jopa väkivaltaisia.

Ruotsin poliittisen kulttuurin ymmärtämiseksi on ohitettava konemainen käsite ”hyvinvointivaltio” ja perehdyttävä siihen, jota kutsutaan ”kansankodiksi”. Tämän termin lanseerasivat ensiksi konservatiivit, mutta 1930-luvulla sosiaalidemokraatit omivat sen itselleen. Termistä saa vaikutelman kansan tiukasta organisoinnista ja kontrollista, josta valtio vastaa, sekä puhtaasta kansan jatkeesta. Tämän käsityksen mukaan valtio ja yhteiskunta olivat sulautuneet yhteen, ja oli tavanomaista, että kaikki maksoivat veroja yhteiskunnalle ja yhteiskunta vastasi täysin jäsenistään. Ruotsi näyttää siis olleen yksi harvoista maista, jossa on toteutunut Rousseaun esittämä ajatus valtiosta ”kansan tahdon” toteuttajana.

Kansankotiajatus ei siis tarkoita ainoastaan, että yhteiskunta takaa jäsentensä sosiaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden, vaan siihen sisältyy myös ajatus jäsenten tasa-arvoisuudesta ja yhdenvertaisesta oikeudesta vaikuttamiseen. Kansankoti pitää jopa sisällään ajatuksen, että kullakin yhteiskunnan jäsenellä on vastuu yhteiskunnan rakentamisesta ja hänen odotetaan myös aktiivisesti osallistuvan siihen.

Monet Ruotsissa 1960-luvulla käyneet olivat yllättyneitä, kun he näkivät ministerien istuvan ja ruokailevan yhdessä tavallisten ihmisten kanssa Valtiopäivien ruokalassa sen sijaan, että he olisivat aterioineet yksityisissä tiloissa. Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että hallitsijoiden ja hallittavien välillä olisi vallinnut täydellinen tasa-arvo. Kuitenkin hallituksen jäsenet olivat pitkälti poliittisia elementtejä kansan hyvinvoinnissa. Yksittäiset poliitikot ovat toki ajoittain juopuneet omasta vallastaan, mutta he ovat olleet enneminkin poikkeus kuin sääntö, koska sen kaltaiseen käytökseen suhtaudutaan epäluuloisesti ja kateellisesti. Siksi on perusteltua todeta, että tietynlainen yhteisöllisyyden tunne on kuulunut olennaisena osana poliittiseen kulttuuriin. Yksittäinen kansalainen on voinut soittaa valtioneuvoston jäsenelle, ja hänet on jopa yhdistetty suoraan ministerin puhelimeen.

Amerikkalainen ystäväni, jonka äiti oli kerran majoittanut entistä pääministeri Ingvar Carlssonia, ihmetteli, kun hänet myöhemmin kutsuttiin tämän kesämökille Gotlantiin ilman, että hänen taustaansa, poliittisia mielipiteitään tai mahdollisia terrorismikytköksiä olisi tutkittu. Amerikkalaisen – ulkomaalaisen vielä vähemmän – olisi mahdotonta tulla kutsutuksi Washingtonin poliitikon vieraaksi samalla tavalla presidentistä puhumattakaan. Edustajien ja valitsijoiden välillä vallitsi tietty läheisyys, joka oli enemmän kuin sopimus (jopa Rousseaun tarkoittamalla tavalla). Tämä johti suureen luottamukseen, jota piti yllä käsitys yhteisestä projektista ja siihen liittyvästä tasa-arvosta ja jopa sulautumisesta yhdeksi suureksi joukoksi, josta voitiin käyttää sanaa ”me”. Poliittisia kysymyksiä käsiteltiin mielellään ”me”-muodossa. Arkielämä oli täynnä signaaleja ja vahvistuksia osallisuudesta ja yhteisistä kokemuksista, jotka vahvistivat ruotsalaista poliittista kulttuuria.

Sitä voi kutsua kansalliseksi hyvinvointivaltion kuvaksi. Kansalaiset maksoivat kiltisti korkeat veronsa vakuuttuneina siitä, että rahat käytettiin yhteiseen projektiin. Se, että projekti otettiin itsestäänselvyytenä ja se oli läsnä ihmisten elämässä, on luonut perustan ruotsalaisen hyvinvointivaltion toteutukselle. Kansankoti oli tässä mielessä ruotsalaisen hyvinvointivaltion erityisluonteen ydin.

Ruotsia on kutsuttu yhdeksi maailman homogeenisimmista maista (Wallerstein). Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ruotsi ei koskaan olisi vastaanottanut maahanmuuttajia. Maahanmuutolla Ruotsiin on satavuotiset perinteet, koska maa oli pitkään Itämeren suurvalta, joka suurimmillaan kattoi suuren osan Pohjois-Saksaa. Myöhempinä aikakausina maahanmuuttajat ovat enimmäkseen olleet Suomesta ja muista Pohjoismaista tullutta työvoimaa. Aivan viime aikoihin saakka kulttuurillinen assimilaatio on ollut merkittävä tekijä ruotsalaisen yhteiskunnan homogenisoitumisessa. Ruotsi on paremmin tunnettu maastamuuttajamaana erityisesti Yhdysvaltoihin, joka 1800-luvun loppupuolella otti vastaan suuren määrän maahanmuuttajia tuolloin köyhyydestä kärsineestä Ruotsista.

Sodanjälkeistä aikaa on leimannut kaksi käsitystä Ruotsista: menestyksekäs hyvinvointivaltio ja etnisesti homogeeninen yhteiskunta. Nämä käsitykset ovat olleet niin vahvoja, että monet ovat ihmetelleet, kun he ovat huomanneet useiden asioiden muuttuneen viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ruotsalainen hyvinvointijärjestelmä on alkanut hajota, ja maasta on tullut yksi länsimaiden maahanmuuttajavaltaisimmista. Ruotsi on pohjoismaisista naapureistaan poiketen alkanut muistuttaa manner-Euroopan maita. Kansantulossa henkeä kohden Ruotsi on jättänyt monta vuotta pitämänsä kärkisijan, ja on nykyisin 15. ja 20. sijalla OECD-maista. Vaikka tuollainen tilasto kätkee monia asioita, sitä pidettiin menneinä aikoina erittäin luotettavana. Ruotsi on muuttunut teollisuustuotteiden viejämaasta pääoman viejämaaksi.

1980-luvun taloudellisesta nousukaudesta huolimatta Ruotsin talous meni alaspäin ja joutui vuosikymmenen lopulla todelliseen kriisiin. Julkinen sektori sai kärsiä tuntuvista leikkauksista terveydenhuollossa, kouluissa ja yliopistoissa muiden muassa. Koska julkinen sektori oli suuri työllistäjä, seurauksena oli valtava työttömyys. Kriisi oli kuitenkin suurimmalta osin seurausta yksityisen sektorin heikkenemisestä. Vuosien 1990 ja 1999 välillä työllisyysaste laski 83 prosentista 72 prosenttiin.ikäryhmissä 16 – 64 vuotta, mikä tarkoitti 420 000 työpaikan nettovähennystä. Saman ajanjakson aikana Ruotsiin saapui 350 000 samoihin ikäryhmiin kuuluvaa maahanmuuttajaa. Laajamittaista maahanmuuttoa ei ainoastaan siedetty vaan jopa rohkaistiin, vaikka samaan aikaan työpaikkoja katosi, mikä luonnollisesti loi ongelmia maahan.

Sosiaalidemokraattisella puolueella on ollut vaikeuksia laskea työttömyys alle tavoitteena pidetyn 4 prosentin. Maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysaste on äärimmäisen korkea. Kuitenkin poliittisessa keskustelussa on systemaattisesti vältelty todellisen ongelman esiintuomista. Sosiaalidemokratia on uudistettu ns. ”kolmannen tien” tai ”die Neue Mitten” mukaiseksi, ja tätä monet kutsuvat ”ihmiskasvoiseksi thatcherismiksi”. Ruotsin poliittiset päättäjät ovat kuitenkin pimittäneet tiedon ulkomaailmalta. Ruotsissa tuloerot lisäksi kasvavat ja ginivakio on noussut 25 prosenttia vuodesta 1985 alkaneen kymmenvuotisjakson aikana mutta kaikkein nopeimmin 90-luvulla. Tosiasiassa suurta osaa väestöstä voi pitää työssäkäyvinä köyhinä, vaikka he saisivatkin julkista tukea minimielintason ylläpitämiseksi. Tämä kuvaa työväenluokan ja alemman keskiluokan köyhtymiskehitystä.

Samanaikaisesti Ruotsista on tullut monietninen yhteiskunta. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä kasvaa, samoin kuin ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien. Heidän osuutensa väestöstä on nykyisin melkein 20 prosenttia. Nämä luokitukset voi toki kyseenalaista, mutta ne kuvaavat kuitenkin todellisuutta. Maahanmuuttajaetnisyyden käsite arkipäiväistyy ja vahvistuu yhteiskunnassa, jossa maahanmuuttajan identiteetti on institutionalisoitu, mitä asuinalueiden segregaatio on edelleen vahvistanut. Luvut ovat kaikkein suurimmat isoissa kaupungeissa. Tukholman asukkaista 25 prosenttia on maahanmuuttajia ja Malmössä enemmän kuin 30 prosenttia, joista noin 70 prosenttia on muslimeja. Malmössa maahanmuuttajien lapset muodostavat yli puolet 0 – 18 –vuotiaiden ikäluokasta. Tämän seurauksena Muhammed on nykyisin yleisin vastasyntyneen nimi Malmössa.

Amerikkalaiselle tämä kaikki voi tuntua normaalilta, vaikka prosenttiluvut tilastollisesti ovatkin suurempia kuin nykypäivän Yhdysvalloissa ja muistuttavat enemmän 1900-luvun alun tilannetta siellä. Ruotsi on muiden eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden tavoin rakennettu kulttuuristen ja kansallisten tekijöiden pohjalle. Ruotsalaisuus merkitsee ranskalaisuuden tai saksalaisuuden tavoin enemmän kuin ihanteita tai lippua. Kansallisuus on monimutkainen kokoelma tekijöitä, jotka yhdistävät paikallisen kansalliseen tasoon yhteisen luontokokemuksen, kansanluonteen, puhetavan, liikkumistavan ja kaikenlaisen muun sosiaalisen yhteisöllisyyden kautta. Aina siihen asti, kun monikulttuurinen politiikka nousi eurooppalaiselle näyttämölle, maassa kasvanut tummaihoinen ruotsalainen ei ollut mikään puoliruotsalainen kuten esimerkiksi somalialaisruotsalainen vaan pelkkä ruotsalainen. Valkoinen ihonväri huomattiin toki, mutta sillä ei ollut poliittista merkitystä. Ihonvärin poliittinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä johtuu pääasiallisesti monikulttuurisesta politiikasta, joka asettaa yhtäläisyysmerkin alkuperän ja kulttuuristen erityispiirteiden väliin. Jos henkilö on kotoisin maasta X, hänellä on tiettyjä ominaisuuksia, joista hän ei voi päästä eroon. Jos esimerkiksi ihonväri on musta, se tarkoittaa, ettei henkilö voi olla ruotsalainen, koska identiteettiin liittyy niin monia kulttuurillisia signaaleja. Maahanmuuton politisointi on synnyttänyt ennemmin taipumuksen erillisyhteisöjen muodostumiseen ja ulkopuolisuuteen kuin integraatioon. Tämän muiden Euroopan maiden ja rajoitetussa määrin myös Yhdysvaltojen tapahtumia muistuttava historiallinen kehitys pitää ymmärtää, koska se johtaa etnistymisen ja rasismin syntyyn. Ne seuraukset, jotka ovat syntyneet ruotsalaisen kansallisvaltion muutoksesta viimeisen 20 vuoden aikana, ovat keskeisessä osassa seuraavissa luvuissa.

Toivomme, että samalla pystymme valaisemaan prosesseja, jotka ovat johtaneet ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumiseen. Jos jotain tuollaista voi tapahtua Ruotsissa, meidän on syytä olla erityisen varovaisia. Vastikään ilmestyneessä kirjassaan ”Even in Sweden” A. Pred kuvaa järkytystä, jonka eräät tutkijat kokivat nähdessään tämän kehityksen ja verratessaan sitä aiempaan ihanteelliseen Ruotsi-kuvaan. Monien näiden ilmiöiden yhteyksiä maailmanjärjestyksen muutokseen analysoidaan, koska ne ovat vaikuttaneet muihin länsimaihin samalla tavalla kuin Ruotsiin.

Tämä kirja kertoo sosiaalisista, taloudellisista ja kulttuurillisista realiteeteista Ruotsissa. Se kertoo myös kulttuurieliitistä ja älymystöstä, jotka ovat luoneet meidän näkemyksemme mukaan perusteiltaan virheellisen todellisuuskuvan. Kyseessä on kosmopoliittinen diskurssi, joka kovaäänisesti ylistää monikulttuurisuutta ja sekoittumista. Nämä eliitit hyväksyvät ilman muuta laajamittaisen maahanmuuton ja näkevät sen yksinomaan vastaanottajamaan kulttuuria rikastuttavana. Heille maahanmuutto ei ole seurausta maahanmuuttajien lähtömaiden väkivaltaisesta taloudellisesta ja sosiaalisesta hajoamisesta, joka luonnollisesti on johtanut valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Siksi maahanmuuttajia on kuvattu positiivisella, alkuperältään biologisella termillä, monimuotoisuus.

Ruotsalaiset monikultturistit pitävät itseään ensisijaisesti ”maailmankansalaisina” eivätkä he tästä syystä pidä maahanmuuttoa sotien ja etnisten konfliktien seurauksena. He näkevät maahanmuuton mieluummin kulttuurin rikastumisena. Heille massamaahanmuutto ei ole merkki epäonnistumisesta muualla maailmassa vaan sen sijaan tie ihmiskunnan tulevaisuuden onnelaan. Monikultturisti voi kuulostaa seuraavalta, jos joku ei jaa hänen positiivista käsitystään: ”Sen sijaan, että maahanmuuttajat toivotettaisiin tervetulleiksi lahjakkuutensa, kekseliäisyytensä ja moninaisuutensa ansiosta, heidät leimataan köyhyyden, erilaisuuden ja kaupunkiyhteiskunnan rappion symboleiksi.”

Mainitun kaltainen maailmankuva ei ole valitseva pelkästään Ruotsin poliittisen ja kultuurillisen eliitin keskuudessa vaan myös Unescon piirissä ja myös muiden eliitin edustajien joukossa ympäri maailmaa. Tämän elitistisen diskurssin aiomme asettaa kriittiseen analyysiin ja verrata sitä tavallisten ihmisten, sekä ruotsalaisten että maahanmuuttajien, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Samaan aikaan, kun eliitit näyttävät sokaistuvan monikulttuurisesta rikastumisesta, länsimaiden kaupunkien marginalisoiduilla ja eristäytyneillä maahanmuuttajaryhmillä on aivan toisenlaisia jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä ongelmia. Jos muodikas kulttuurin rikastuminen edellyttää uuden alaluokan muodostumista, voi tosissaan kysyä, onko kyseessä kovinkaan hyvä idea. Jos ihmiset pysyisivät mieluummin kotimaissaan poliittisesti stabiilimmassa ja taloudellisesti paremmin toimivassa maailmassa, tarvitsisiko meidän tuoda heitä tänne rikastuttamaan meidän kulttuuriamme?

On myös erikoista, että samaan aikaan, kun keskustelu ”rikastumisesta” on levinnyt eliitti-instituutioihin aina Unescosta, Maailmanpankista ja Maailman talousfoorumista yliopistoihin, suuri enemmistö maailman köyhistä maahanmuuttajista ei tiedä mitään tämänkaltaisista ongelmista. He ovat enemmän huolissaan jokapäiväisestä toimeentulostaan kuin siitä, rikastuttavatko he olemassaolollaan jotakin maata vai eivät. Olemme sitä mieltä, että vallitseva monikultturistinen diskurssi kuuluu globalisoituvalle eliitille ja joukolle älymystön edustajia, jotka identifioituvat tähän eliittiin ja pitävät yllä tätä keskustelua.

Jotta käsityksemme tulisi selväksi, haluamme lyhyesti keskustella tärkeimmistä käsitekysymyksistä, jotka kuuluvat monikultturistiseen maailmankuvaan. Perspektiivimme kattaa suuren osan läntisestä maailmasta, jossa tämänkaltainen näkökulma esiintyy poliittisessa keskustelussa. Näillä käsityksillä, jotka vasta viime aikoina on tuotu ruotsalaiseen keskusteluun, on paljon pitempi historia perinteisissä maahanmuuttajamaissa, joilla on kolonialistinen tausta. Nykyinen tilanne Ruotsissa muistuttaa näiden maiden tilannetta, mutta koska Ruotsi tuli myöhään mukaan globaaliin todellisuuteen, sen pitäisi olla opetukseksi muille samalla tavalla, kuin Ruotsilla on opittavaa muilta.

Monikulttuurinen käsitesekasotku

Media, poliitikot ja yliopistoihmiset ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että sanojen etnisyys, rotu, kulttuuri, monikultturismi ja pluralismi merkitys on hämärtynyt. Emme lupaa luoda yleisesti hyväksyttyä järjestystä tuolle sekasotkulle. Voimme tosin paljastaa, miten näitä termejä käytetään hämärtämistarkoituksessa.

Ennen kuin syvennymme käsitteisiin, haluamme alleviivata, että käytämme käsitettä identiteetti kuvaamaan identifioitumista, joka on aktiivinen prosessi ennemmin kuin passiivinen lopputulema. Kulttuuri-identiteetissä on kyse joko identiteetin määrittäjän itsensä tai muiden osapuolten sosiaalisesta käytännöstä. Molemmissa tapauksissa käytäntö muodostuu tiettyjen yhteisten piirteiden joukosta, joka esiintyy tai on todennettavissa ihmisryhmässä ja joka soveltuu luokitteluun. Identiteetistä voi tulla objektiivinen ja jopa institutionalisoitu kirjoittamalla se lakiin ja käyttämällä kiinteitä poliittisia luokituksia. Tällaisesta on kyse sukupuolikategorioiden, ikäryhmien ja etnisten kategorioiden tai ”rotujen” kohdalla. Jos näin käy, identiteetistä voi tulla passiivinen ilmiö siinä mielessä, että se jää puolinaiseksi tai julkilausutuksi mielipiteeksi. Tällaisten luokitusten aktiivinen käyttö päivittäisessä elämässä ja poliittisessa päätöksenteossa osoittaa, missä määrin ne ovat riippuvaisia käyttötavastaan. Identiteettiä ei siis voi määrittää biologiseksi tai muuttumattomaksi tosiasiaksi. Identiteetti voi passivoitua, kadota ja nousta jälleen esiin. Sen voi jopa luoda, mutta sitä ei voi luoda ex nihilo eli täysin tyhjästä. Se on rakentunut myös ulkoa päin ihmisryhmien yhteisistä ominaisuuksista ja jaetuista kokemuksista joko itse koettuina tai muiden kokemina.

Etnisyys on kollektiivinen identiteetti, josta puhutaan paljon yhteiskuntatieteissä. Se perustuu joukkoon yhteisiä piirteitä, joiden tavallisesti katsotaan liittyvän populaation kulttuuriin, kuten kieleen, historialliseen alkuperään, ”verisiteisiin” tai muihin yhteisiin ominaisuuksiin, joita voidaan pitää populaatiolle erityisinä. Etnisyys ei ole sama asia kuin kulttuuri, joka on paljon laajempi ilmiö. Kulttuuri liittyy tiettyihin piirteisiin ihmispopulaation elämäntavoissa mukaan luettuna sen erityiset aineelliset ja älylliset tuotokset. Identiteetti on valikoima suuremmasta erityispiirteiden joukosta. Kyseessä on tapa tunnistaa kollektiivi eikä se ole sama asia kuin kuvata koko heidän elämäntapansa. Koska tällaiset luokitukset ovat poliittisia valintoja, identifiointia voidaan pitää jonkinlaisena kulttuuripolitiikkana.

Termiä rotu käytetään pääasiassa Yhdysvalloissa, vaikka termi rasismi on levinnyt laajalle läntiseen maailmaan. Emme käsittele termin käyttöä historiallisessa perspektiivissä vaan keskitymme siihen, miten sitä käytetään tämän päivän maailmassa. Rotu biologisena käsitteenä ei sovellu ihmispopulaatioihin. Ihmisrotuja ei ole biologisessa mielessä olemassakaan. Luonnollisesti tilastollisia perinnöllisiä (fenotyyppisia) eroja on maailman ihmispopulaatioiden välillä. On myös esimerkkejä geneettisesti eristyneistä ja tilastollisesti merkitsevistä perinnöllisten ominaisuuksien joukoista, mutta näitä ei pidä sekoittaa rotuihin. Ihonväriä, silmän muotoa, hiustyyppiä, ruumiinrakennetta ja vastaavia käytettiin aiemmin rotuluokittelussa, mutta biologit ovat jo hylänneet tuontyyppiset luokittelut, koska ne eivät ole relevantteja yleisesti voimassaolevia (holistisia) kategorioita. Rotua on myös käytetty sosiaalisena terminä sekoitettuna yhteen biologisen merkityksensä kanssa. Vaikka termin biologinen merkitys on kyseenalaistettu, rodun olemassaolo sosiaalisena terminä ei muutu. Myöhemmin rotua on käytetty jonkinlaisena kulttuurillisena identiteettinä, jota ulkoisesti fenotyypiltään tai stereotyypiltään samanlaiset tai fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset luokitellaan kansaksi. Kannattaa huomata, että rotua ei millään selkeällä tavalla yhdistetty biologiaan ennen 1800-luvun lopun ”tieteellistä rasismia”. Tällä tavoin rotu voi viitata mihin tahansa etniseen tai kansalliseen ryhmään. Aiemmin ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset olivat yhtä lailla rotuja kuin mustalaiset ja juutalaiset.
Koska nykyisin näin ei enää ajatella, moderni etnisyys on tullut rodun tilalle. Vanhempi rotukäsite piti sisällään niin fenotyypin kuin käyttäytymisen, kielen, taiteen ja kirjallisuuden. Rotu tarkoittaa nykyisin jonkinlaista etnisyyttä, jossa yhteisten ominaisuuksien kuvitellaan perustuvan biologiaan. Tässä tulee esiin mielenkiintoinen looginen yhteys etnisyyden ja rodun välillä. Jos etninen identiteetti ilmenee järjestelmällisenä sisäsiittoisuutena, kyseisen populaation voidaan katsoa tulevan lisääntyvässä määrin biologisesti identtiseksi. Käsitys ”verisiteestä” on tämän vahvan etnisyyden ideologinen ilmaus. Tämä etnisyys sopii hyvin tiettyyn rotukäsitteeseen. Kirjailijat Omi ja Winant ovat usein kuvanneet Yhdysvaltoja roduista rakennetuksi konstruktioksi, koska rotuihin perustuva luokittelu muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen. Tätä luokittelua käytetään niin juridisessa ja perustuslaillisessa yhteydessä kuin myös arkipäiväisessä puhekielessä.

Sitä vastoin termiä rasismi käytetään laajemmassa merkityksessä, mutta tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyy. Rajoitetuimmassa merkityksessään rasismi tarkoittaa toimenpiteitä, jotka kohdistetaan yksilöihin sen takia, että he kuuluvat tiettyyn kulttuurillisesti määritettyyn etniseen ryhmään. Sillä tarkoitetaan sekä etnisesti että puhtaan rodullisesti määritettyjä ryhmiä. Yleisemmin rasismia käytetään kuvaamaan asenteita tai käsityksiä, joiden mukaan tiettyjä ryhmiä ei pelkästään nähdä luokittelun tekijään nähden erilaisina, vaan heitä myös pidetään alempiarvoisina ja muutoin negatiivisilla ominaisuuksilla varustettuina. On toinen asia kuvata eroavaisuuksia kuin järjestää eroavaisuudet hierarkisesti.

Todellisissa keskusteluissa yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kesken on keskitytty kahdenlaisiin erottaviin tekijöihin. Ensimmäinen, joka mainittiin yllä, koskaa biologista ja kulttuurillista rasismia. Jotkut kirjoittajat ovat esittäneet, että uusi rasismi on kulttuurillista eikä biologista. Ihmisten tapoja, uskontoa ja sukupuolisuhteita pidetään yhteensopimattomina omiin verrattuna, jos ne ovat liian erilaisia. Niitä ei pidetä biologisesti määritettyinä vaan tietyille populaatioille tyypillisinä tapoina. Täten voidaan todeta, että aiemmat fenotyyppisiin piirteisiin perustuvat luokitukset on vain korvattu kulttuuriin liittyvillä luokituksilla. Mutta kuten aiemmin selitimme, tämä on virheellinen erotteleva tekijä, koska kaikki rasistiset asenteet ovat kulttuurillisia. Tämä käy selkeästi ilmi, kun todetaan, että väitetyt biologiset ominaisuudet ovat aina sidoksissa kultuurillisiin erityispiirteisiin. X-ryhmän jäsenet eivät ainoastaan ole rumia ja tyhmiä, vaan he ovat myös rikollisia. Erotuksena kulttuurirasisti voi myöntää, että tietyt ominaispiirteet ovat muutettavissa, sillä ne ovat pelkästään opittuja tapoja, kun taas oikeasti biologisia ominaisuuksia voi muuttaa vain biologisesti. Erottelu on harhaanjohtava, koska rasismissa tavallisesti kaikenlaiset ominaisuudet yhdistetään. Ihmiset ovat uskomattoman kekseliäitä löytämään erottavia ominaisuuksia muista ihmisistä, jopa fenotyyppisia. Tyypillistä ranskalaista voitiin 1800-luvulla kuvata sekä fyysisin että kulttuurillisin termein.

Toinen tässä yhteydessä relevantimpi erotteleva tekijä on universaali rasismi ja differentielli rasismi (Wieviorka). Edellinen tarkoittaa klassista maailman populaatioiden erottelua kiinteisiin järjestettyihin luokkiin. Tämä oli tavanomaista siirtomaa-aikana. Jälkimmäinen ei välttämättä perustu järjestysluokitukseen vaan ennemminkin oman populaation sisäisten erojen kieltämiseen. Kyseessä on tietynlaisen etnosentrismin ilmaus, toive ylläpitää tietynlaista sosiaali- ja kulttuurielämän tilaa. Se ilmenee muukalaisuuden pelkona. Usein käytetään termiä muukalaisviha, joka ei oikeastaan ole sama asia kuin rasismi. Muukalaisvihamielisyydessä ei ole kyse ”toiseuden” ominaisuuksista, vaan siihen sisältyy toive elää rauhassa ja ne ”toiset” ovat erilaisia ja yhteensopimattomia ”meidän” kanssa. ”Universaali rasismi” on inklusiivista, sillä se sisällyttää muut populaatiot yhteen sfääriin, yleensä imperiumiin. ”Differentielli rasismi” on puolestaan poissulkevaa eikä hyväksy ”toisen” olemassaoloa omassa sfäärissä.

Essentialismi, rasismi ja kansallisvaltio

Yksi älyllisessä keskustelussa eniten esiintyvä termi on ”essentialismi”. Essentialismi on käsitys, jonka mukaan tietyn sosiaalisen kategorian jäsenet ovat identtisiä tai riittävän samanlaisia, jotta heidät voidaan luokitella ”samaan porukkaan”. Käyttöalueillaan essentialismi muistuttaa käsitettä stereotypia. ”Kaikki arabit ovat muslimeja, joiden mielestä naisten pitää pysyä kotona ja mennä naimisiin oman ryhmän edustajien kanssa.” Taipumus tehdä x:stä y on essentialismin ydin ja sitä arvostelevat vihamielisesti ne, jotka eivät mielestään jaa niitä tapoja ja uskomuksia, joita heihin liitetään. Totta kai maailmassa on paljon ihmisiä, jotka omaksuvat modernin eurooppalaisen kulttuurin ja aina kustakin kulttuurista löytyy jossain määrin yksilöllistä valinnanvaraa ja jopa kyseenalaistamista. Antropologit ovat usein muistuttaneet valtavista variaatioista yksittäisen kulttuurin sisällä.

Samanaikaisesti essentialismin kritiikkiin sisältyy poliittinen ylireaktio, joka on johtanut siihen, että yksittäisestä etnisestä tai kulttuurillisesta ryhmästä ei saa sanoa sanaakaan. Tällaisille ihmisille, joista monet työskentelevät korkeassa asemassa ja ovat vastuussa vallitsevan maailmankuvan tuottamisesta, essentialismi on rasismin perusta. Mikä tahansa, joka haisee kollektiiviselle luonnehdinnalle, on tietyissä piireissä rasismia. Näissä piireissä käytetään usein ilmauksia keski-ikäisistä valkoisista miessovinisteista, jotka ovat vähintään yhtä essentialistisia. Samaan aikaan kun muita ryhmiä suojellaan essentialisoinnilta, ”valkoisesta Euroopasta” on tullut essentialistinen stereotyyppi.

On myös olemassa käsitys, jonka mukaan essentialismin ja nationalismin välillä on yhteys, ja usein ajatellaan, että nationalismi on ongelman alku ja juuri. Kansallisvaltioita pidetään tehokkaina ”essentialisointikoneina”, jotka pyrkivät assimiloimalla muuntamaan ihmisryhmät tiettyyn kulttuurilliseen muottiin. Vaikka kansallisvaltiot ovat toimineet sosialisointikoneina, se ei ole tarkoittanut mitään täydellistä kloonausprosessia. Moni kansalliseen kulttuuriin liittyvä asia on seurausta monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Kuitenkin kansallisvaltiot ovat aina pyrkineet luomaan yhteisen julkisen tilan, joka perustuu yhteiseen käsitykseen poliittisesta kentästä, yhteiseen kieleen ja yhteisiin moraalisiin arvoihin. Epäilemättä tähän tilanteeseen kuuluu homogenisointiprosessi, joka koskee julkista tilaa ja liittyy yhteisen poliittisen kulttuurin rakentamiseen, vaikka prosessi onkin vain osittainen.

Pluralismi ja monikultturismi

Pluralismi-termillä on pitkä historia. Sitä käytettiin 1900-luvun alussa ja sen teki tunnetuksi siirtomaakonsultti ja teoreetikko J.S. Furnivall. Hän käytti termiä kuvaamaan siirtomaiden monietnistä rakennetta, joka tarkoitti, että siirtomaaeliitti hallitsi plantaaseihin ja raaka-ainevarojen hyödyntämiseen perustuvaa talouselämää. Eri sektorit hyödynsivät työvoimaa, paikallista ja paikalle tuotua, joka alkujaan oli etnisesti heterogeeninen mutta jonka etninen identiteetti säilytettiin asuttamalla eri ryhmät omiin asuntoenklaaveihinsa, jotka puolestaan toimivat siirtomaavallan alaisina miniyhteiskuntina ja joiden jäsenet tapasivat toisensa vain markkinapaikalla.

Furnivall kirjoittaa: ”Tämä on ’medleyn’ syvin olemus, sillä ihmiset tapaavat sekoittumatta. Kukin ryhmä säilyttää uskontonsa, kulttuurinsa, kielensä, ajatuksensa ja elämäntapansa. He tapaavat yksilöinä mutta vain kauppapaikalla, jossa he ostavat ja myyvät. Yhteiskunta on pluralistinen siinä mielessä, että eri ryhmät elävät vierekkäin, omissa oloissaan, saman poliittisen yksikön sisällä. Jopa talouselämässä vallitsee rotulinjojen mukainen työnjako.”

Kulttuurillinen ja etninen pluralismi oli polttava kysymys Yhdysvalloissa vuosien1880 ja 1920 välisenä aikana, kun valtaisa siirtolaisuus kaikkialta Euroopasta ja Venäjältä muutti maan etnisen jakauman. Monet niistä kysymyksistä, joista tänään keskustellaan, olivat silloin vahvasti esillä. Silloin ehdotettiin kulttuurillista pluralismia, maan jakamista etnisten ryhmien itsehallinnollisiin alueisiin ja ehdotettiin maltillista integraatiota ja voimakkaampaa assimilaatiota. Kaksi vuosikymmentä kestäneen debatin, muukalaisvastaisuuden ja konfliktin jälkeen assimilaatiosta tuli 1920-luvulla virallinen politiikka. Kun maahanmuutto oli voimakkaimmillaan, maahanmuuttajat muodostivat melkein 15 prosenttia väestöstä. Yhdysvallat kuitenkin oli jo maahanmuuttajien maa ja maahanmuuttajat muodostivat kasvavan teollisuuden työvoimatarpeen pääasiallisen lähteen.

Termillä ”monikultturismi” on monimutkainen historia. Yhdysvalloissa se muodostaa jatkon aiemmalle kulttuurien monimuotoisuuteen perustuvalle politiikalle. Käsite koskee tilannetta, jossa vähemmistöt säilyttävät merkittävän osan kulttuuristaan samanaikaisesti, kun he integroituvat amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ovat lojaaleja amerikkalaiselle unelmalle ja poliittiselle kulttuurille. Maahanmuuttajavähemmistöjen historiaa Yhdysvalloissa on tutkittu paljon. Yleisen käsityksen mukaan yhteys emämaahan heikkeni tasaisesti 1900-luvun aikana. Sen jälkeen on rakentunut identiteetti etnisenä vähemmistönä. Etusijalle on sen jälkeen tullut taloudellinen ja lopulta kulttuurillinen integraatio. Tämän seurauksena on syntynyt niin kutsuttu ”symbolinen identiteetti” eli etnisyys, jolta on viety käytännön sisältö ja joka lähinnä koostuu tietyistä rituaaleista ja ryhmäidentiteetin juhlistamisesta. Näiden havaintojen perusteella 1950- ja 1960-luvuilla vedettiin johtopäätös, että etnisyyden käsite katoaisi kokonaan länsimaisista yhteiskunnista.

Tästä syystä 1970-luvun puolivälissä järkytyttiin, kun havaittiin koko prosessin kulkeneen vastakkaiseen suuntaan. Tuona ajanjaksona ja siitä lähtien monikulttuurinen politiikka tuli vedenjakajalle, kun vähemmistöt alkoivat yhä enemmän vaatia omien erityispiirteidensä kunnioitusta eri asioissa. Kehitys alkoi Yhdysvalloissa mutta jatkui Euroopassa. Termiä monikultturismi käytettiin kuvaamaan uutta väkivaltaista hyökkäystä yhtenäistä kansallista identiteettiä ja siihen liittyvää assimilaatioprosessia vastaan. Tästä saivat alkunsa ”mustaa valtaa” ja myöhemmin ”punaista valtaa” ajavat liikkeet. Vastaavista liikkeistä tuli tavanomaisia 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Vaikka monikultturismi ei ollut käsitteenä johdonmukainen, siihen kuului ilmiöitä, jotka liittyivät vähemmistökysymyksiin, esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksiin, vähemmistöjen tukemiseen ja kielenkäyttöön, joka lisäisi vähemmistöjen kunnioitusta. Tämä kehitys tuli näkyville yliopistojen kampuksilla. Ilmiö oli kuitenkin laajempi ja vaikutti julkiseen ympäristöön ja muutti sitä merkittävässä määrin. Tavoitteeksi asetettiin kulttuurillinen pluralismi ja politiikka, joka tunnusti oikeuden olla erilainen, vaikka valkoihoisen eurooppalaisen miehen edustama erilaisuus muodostikin poikkeuksen säännöstä.
Tietyissä maissa, kuten Kanadassa ja Australiassa termiä monikultturismi käytettiin kuvaaman politiikkaa, jolla pyrittiin hallitsemaan kulttuurillista monimuotoisuutta, joka oli syntynyt siirtomaa-ajan joukkomaahanmuuton seurauksena. Molemmissa tapauksissa maan väestöryhmiä käsiteltiin kokoelmana etnisiä vähemmistöjä. Tämäntyyppisellä tietoisella politiikalla pyrittiin muodostamaan monietninen yhteiskunta ja hallitsemaan sitä. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin kulttuuriin liittyvistä esineistä tai tuotoksista, ruokaresepteistä tai kirjallisista teksteistä saman yhteiskunnan sisällä. Monet median ja yliopistomaailman eliittiin kuuluvat sekoittavat keskenään kulttuurilliset ja sosiaaliset vaikutukset ja redusoivat näin etnisyyden pelkästään ruokaresepteiksi, ravintoloiksi tai vastaaviksi.

Tässä yhteydessä on korostettävä, että monikultturistisen politiikan ja Ruotsin kaltaisen hyvinvointi-ideaaliin perustuvan kansallisvaltion ylläpitämisen välillä on selkeä ristiriita. Näin on, koska kansallisilla ”hyvinvointikapitalistisilla” kulttuureilla on eroistaan huolimatta perustavaa laatua olevia yhtäläisyyksiä, jotka koskevat yhteistyötä, lojaalisuutta ja yhteisesti sovittuja tavoitteita. Kyse ei ole pelkästään yksilönvapaudesta ja joukosta oikeuksia vaan yhteisiin kokemuksiin ja tavoitteisiin perustuvasta pitkän tähtäimen hyvinvointiprojektista.

Ruotsalaisen ongelman globaalit puitteet

Se, mitä Ruotsissa on tapahtunut, ei ole mitenkään ainutlaatuinen ilmiö. Vastaavia tendenssejä löytyy Euroopasta, Yhdysvalloista ja jälkikolonialistisista siirtolaismaista. Trendit ovat globaaleja, mutta ne ilmenevät eri tavalla yksittäisissä maissa poliittisen kulttuurin eroista johtuen. Valtioiden kansallinen hajoaminen ja monikultturismi kulkevat käsi kädessä. Eurooppalaisen hyvinvointivaltion rappiosta on keskusteltu jo vuosia. Tämän rappion ja monikultturistisen politiikan välinen suhde on moniulotteinen, vaikka ne osuvat samalle ajanjaksolle. Muutos työperäisestä maahanmuutosta ns. ”pakolaismaahanmuuttoon” osui samaan aikaan kasvavien maailmalla esiintyneiden levottomuuksien kanssa. 1980-luvulta eteenpäin kylmän sodan vastakkainasettelu lakkasi, mutta sisäisten konfliktien määrä kasvoi merkittävästi. Suurin osa nykypäivän aseellisista konflikteista on valtioiden sisäisiä eikä valtioiden välisiä.

Lännessä on havaittavissa yleinen valtiontalouden heikkeneminen. Se on johtanut varovaiseen politiikkaan ja merkittäviin leikkauksiin julkisissa palveluissa. Merkittäviä muutoksia on tapahtunut sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Reaganin ja Thatcherin politiikan tuloksena. Nämä muutokset ovat päällisin puolin ideologisia, mutta todellisuudessa ne ovat reaktio valtiontalouden todelliseen heikkenemiseen. Ruotsissa politiikkaa muutettiin aivan samalla tavalla siitä tosiasiasta huolimatta, että maata johti sosiaalidemokraattinen hallitus. Englannissa New Labour jatkoi ja jopa laajensi politiikkaa, jonka Thatcherin hallinto aloitti. Sosiaalinen osa alkoi hävitä sosiaalidemokratiasta ja liberalismista tuli uusi ohjelma. On tärkeää huomata, että poliittisten ohjelmien välillä on merkittäviä yhtäläisyyksiä. ”Uudet Demokraatit” Yhdysvalloissa, ”Kolmas tie” Britanniassa ja ”Uusi keskusta” Saksassa ilmaisevat samanlaisia strategioita. Niiden ajattelutavat ovat yhteiset ja ne ajavat samanlaista politiikkaa.

Tätä voisi kutsua tavaksi peittää ”rakennesopeutuksella” todellinen taloudellinen alamäki. Hyvinvointivaltio on yhä olemassa, vaikka sitä on koverrettu sisältä päin jo vuosikymmenen ajan. Valtion omistamia yrityksiä on yksityistetty kaikkialla läntisessä maailmassa eikä vähiten heikentyneen valtiontalouden paikkaamiseksi. Talous kasvoi voimakkaasti ainakin 80-luvulla, vaikka kupla sittemmin puhkesi. Kasvu perustui ensisijaisesti halpoihin luottoihin ja rahamarkkinoiden kasvuun. Uudessa kansainvälisessä taloudessa rahamarkkinatapahtumat ylittävät arvoltaan tavaroiden ja palveluiden kaupan, ja maailmanmarkkinoilla käydään kauppaa aina lapsista valtionvelkaan. Vuodesta 1980 rahavarallisuus on OECD-maissa kasvanut kolme kertaa nopeammin kuin bruttokansantuotteet. Valuuttakauppa on kasvanut 70-luvun alun 15 miljardista dollarista 1,3 biljoonaan dollariin 90-luvun loppuun mennessä. Tämän kehityksen avulla markkinat ovat vapautuneet valtion kontrollista, mutta kysymys on monimutkaisempi, koska hallitukset ovat olleet pääosassa tämän muutoksen toteuttamisessa ja pelisääntöjen luomisessa. Globalisaatiossa on pitkälti kyse siitä, että rahamarkkina-aktiviteetit ovat kasvaneet suhteessa reaalitalouteen. Tuotanto on yhä enemmän muuttanut aiemmin taloudellisesti periferisille alueille, ja rahamarkkinat ovat keskittyneet läntisiin finanssikeskuksiin. Osake-, kiinteistö ja myöhemmin myös viihdemarkkinoiden kasvuun on liittynyt reaalitulojen lasku yhteiskunnan alimmilla portailla ja vaurauden lisääntyminen sen ylimmillä tasoilla. Nouseva ginivakion arvo niissä maissa, joissa hyvinvointivaltiota on leikattu eniten, on yksi merkki tästä kehityksestä. Samalla, kun valtiot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi ylläpitämään hyvinvointijärjestelmää, ne alkavat vetäytyä. Alkuperäisväestön oikeudet Yhdysvalloissa ja monikulttuuri-ideologian ilmaantuminen kuuluvat tähän prosessiin. Jos vahvaa valtiota voidaan tarkastella assimilaatioautomaattina, jota talouskasvu ylläpitää ja jolla on kyky ottaa sisäänsä uusia ihmisiä, on luonnollista, että talouden taantuessa kulttuurierot ja niihin liittyvät oikeudet otetaan uudelleen käsiteltäväksi.

Nykyinen länsimaihin kohdistuva maahanmuutto tapahtuu aikana, jolloin tulevaisuudennäkymät ovat heikot ja sosiaalinen liikkuvuus vähäistä. Tämä puolestaan on seurausta lisääntyneestä epäjärjestyksestä, joka puolestaan seuraa samasta heikkoihin valtioihin ja lisääntyviin levottomuuksiin johtavasta globaalista prosessista. Luonnollisesti on olemassa erilaisia tapoja hallita kehitystä. Vaikka voimakasta assimilaatiopolitiikkaa ylläpitäneen Ranskan ja monikultturismia harjoittaneiden Ruotsin ja Britannian välillä on huomattavia eroja, kehityksessä on selkeitä yhteisiä linjoja. Vaikka Ruotsissa monikulttuurisuutta on ohjattu ylhäältä päin, on huomattava, että tämä tapahtuu koko läntistä maailmaa koskevan ideologisen siirtymän puitteissa. Monikulttuurinen politiikka tarkoittaa kokonaisten yhteiskuntasektorien suuntaamista kohti monikulttuurisuutta. Monikulttuurisuus ei siis ole pelkästään seurausta hallituksen toimenpiteistä. Samaan aikaan, kun valtion kyky assimiloida heikkeni 70-luvun puolivälissä, voidaan erottaa syvempi prosessi, jonka seurauksena kansallisvaltion identiteetti heikkeni ja monikulttuuripolitiikka nousi esiin.

Jos palataan ”kolmannen tien” politiikkaan, voidaan väittää, että valtiossa, joissa tällaista politiikkaa on harjoitettu, myös monikulttuuri-ideologia on otettu käyttöön. Tietyissä tämän kirjan kappaleissa kuvataan yksityiskohtaisesti, mitä tapahtuu, kun monikultturismista tulee valtion virallinen oppi. Tässä muutoksessa on oma logiikkansa, jota voi seurata useissa Euroopan maissa. Ranskassa, jossa ylläpidetään valistuksen ihanteiden mukaisesti maallista kansallisvaltiota eli homogeenista yhteiskuntaa tasa-arvoisine kansalaisineen, Juillardin ja Joffrinin kaltaiset tutkijat kertovat epäluottamuksesta eliittejä kohtaan ja vasemmistosta, josta on tullut moraalinen ja kulttuurillinen vasemmisto poliittisen asemesta. Tämä vasemmisto on korvannut työväenaatteen monikulttuurisuudella vasemmiston ideologisena pääelementtinä.

Ranskalaiset älyköt ovat asiasta eri mieltä ja kiivas väittely on kestänyt jo muutamia vuosia. Ruotsissa sitä vastoin poliittinen luokka, joksi sitä nykyisin kutsutaan, on mennyt paljon pitemmälle ja jättänyt taakseen sekä tasa-arvon että kansakunnan. Ruotsia dominoiva ideologia, josta on tehty kaikkialle ulottuva vahvojen vaientamis- ja painostusmekanismien avulla, on totalitaristinen.ideologia, jossa eliitti on ottanut etäisyyttä kansallisvaltiosta. Jäljelle jäänyt poliittinen eliitti hallitsee yhdessä kulttuurieliitin kanssa etnistä moninaisuutta, jota jatkuvasti täydennetään uusilla maahanmuuttajilla. Valitettavasti ruotsalaisiksi kutsuttua etnistä ryhmää pidetään kansallismielisinä ja tämän seurauksena rasisteina. Avointa ja asiallista keskustelua ei ole sallittu ja vain vähän huomiota on kiinnitetty tähän ongelmaan, jonka seurauksena valitsijoiden ja valittujen suhde on muuttunut. Kaikken tarmokkaimmin on sen sijaan etsitty valtion vihollisia, joihin määritelmän mukaisesti kuuluvat kaikki valtion virallisen monikulttuuri-ideologian vastustajat.

Useimmat asiat, joita käsitellään seuraavissa luvuissa, löytyvät myös muista eurooppalaisista yhteiskunnista, mutta asiat on yhdistelty ja järjestelty eri tavalla Ruotsissa kuin muualla. Ruotsin tilanne on hämmästyttävä sen radikaalin luonteen takia. Ruotsi on pudonnut hyvinvointiliigassa yhdestä maailman rikkaimmasta maasta taulukon jälkipuoliskolle. Solidaarinen asenne on saanut lyhyessä ajassa antaa tietä luottokorttiskandaaleille ja sosiaaliselle polarisoitumiselle. Lisäksi maata on tietoisesti muutettu etnisesti homogeenisesta maahanmuuttajayhteiskunnaksi, joka prosenttilukujen perusteella muistuttaa Yhdysvaltoja. Sosiaalisesta homogeenisuudesta on siirrytty äärimmäiseen sosiaaliseen segregaatioon.

Näiden perusteellisten muutosten analysoinnista on paljon opittavaa, koska muutokset ovat selkeämpiä ja pitkälle menevämpiä kuin esimerkit vastaavista tendensseistä muualla. Mutta ensiksi muutoksia täytyy tarkastella tosissaan eikä yrittää vähätellä tai selitellä niitä paniikinlietsojien tarinoiksi. Vain pari vuotta sitten, kun toimme esille nämä trendit, meitä syytettiin heti paniikin lietsomisesta. Monia näistä ongelmista, kuten maan taloudellista taantumista, maahanmuuttajien marginalisoitumista ja etnistä konfliktia, käsitellään toki nykyisin avoimemmin kuin ennen, mutta edelleenkään ei ole ymmärretty, miten ongelma on syntynyt. Ei ole väliä, onko kyseessä taantuma vai katastrofi. Epämukavia asioita kielletään jatkuvasti. Sen sijaan niitä kutsutaan edistysaskeleiksi, usein jopa kehitykseksi. Eliitit yrittävät muuttaa globalisaation, joukkomaahanmuuton ja monikulttuurisuuden luonnollisiksi prosesseiksi, joista meidän pitää olla kiitollisia ja joihin meidän on sopeuduttava. Heidän mukaansa näin pidetään yhteiskunta ajan tasalla.