Antirasismin syvin olemus

Ylen tv-uutisten päälähetys uutisoi näyttävästi Anna Rastaan väitöskirjasta Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. Väitöskirjan sähköinen versio on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston nettisivuilla.

Todettakoon tässä vaiheessa, että Anna Rastas ei tutki maahanmuuttajien kokemaa rasismia vaan ensisijaisesti Suomeen adoptoitujen ”eriväristen” ja monikulttuuriseen perheeseen syntyneiden kokemaa rasismia. Lisäksi Rastas keskittyy lasten ja nuorten kokemuksiin.

Tutkimuksen lähtökohta

Anna Rastas ilmoittaa tutkimuksessaan selväsanaisesti, että hänen poliittiset sitoumuksensa ja ennen kaikkea antirasismi ovat olleet keskeisiä tutkimusasetelman rakentumisessa. Tämä tekee hänen väitöskirjastaan poliittisesti motivoituneen ja sitä kautta objektiivisuudeltaan kyseenalaisen. Tosin humanistisissa tieteissä objektiivisuudesta ei välttämättä saa lisäpisteitä.

Väitöskirjan sähköisessä versiossa todetaan:

Motiivini tutkia rasismia Suomessa, samoin kuin metodologiset sitoumukseni, tuottavat tutkimusasetelmaan selvän poliittisen agendan, antirasismin. Se on ohjannut koko tutkimusasetelman rakentumista, niin tutkimuskysymysten muotoutumista kuin tutkimuksen käytännön toteuttamista….

Anna Rastaalle kuuluu tässä vaiheessa antaa tunnustus rehellisyydestä. Sekä tutkimusasetelma että tutkintakysymysten muotoutuminen ovat syntyneet poliittisen agendan pohjalta. Antirasismi on erittäin epämääräinen käsite. Puhtaimmillaan tulkittuna se vastustaa ihmisten syrjintää rodullisten ominaisuuksien perusteella. Jotta antirasismi voitaisiin määritellä, pitää ensin määritellä rasismin olemus.

Valitettavasti Anna Rastas määrittää rasismin erittäin laveasti siten, että lähes mikä tahansa etniseen tai kulttuuriseen vähemmistöön kohdistuva todellinen tai kuviteltu syrjintä täyttää rasismin määritelmän.

Jos rasismi ymmärretään laajaksi yläkäsitteeksi, jolla voi kuvata hyvin monenlaisia oppeja, asenteita, toimintaa, diskursseja ja näiden epätasa-arvoa tuottavia seurauksia, antirasismi saa yhtä lailla monia eri muotoja ja mahdollisia määritelmiä.

Voiko vastustuksen kohdetta enää määritellä yhtään epämääräisemmin? Mikä tahansa oppi, asenne tai toiminta, jossa vähemmistöt esitetään negatiivisessa valossa, on rasismia. Tutkija Anna Rastas määrittää poliittisen agendan tutkimuksen johtavaksi periaatteeksi ja määrittelee käsitteet agendaan sopiviksi ja avoimesti tunnustaa tutkimusagendan vaikuttavan ratkaisevasti tutkintakysymysten asetteluun.

Rastas ja Puumalainen

Aiemmin olen kirjoittanut vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen sodasta karkkipapereita vastaan. Anna Rastas tukee tutkimuksensa alaviitteessä Puumalaisen karkkipaperijihadia käyttämällä keppihevosenaan lasten rasismikokemuksia:

Juuri nämä samat tuotteet esiintyvät moneen otteeseen aineistossani, kaikkea muuta kuin harmittomina tai hauskoina kuvastoina. Nähtyäni ja kuultuani miten lapset reagoivat kyseisiin tuotteisiin, olen vakuuttunut niiden (kääreiden) haittavaikutuksista. Tummaihoisten lasten reaktioita, kun heille on tarjottu kyseisiä tuotteita, ovat olleet esimerkiksi hämmennys ja kieltäytyminen. Muut lapset ovat saattaneet esimerkiksi huutaa: ”Hei tää on ihan [X]:n näköinen!” , tai he ovat alkaneet ”pommittaa” lakupatukoilla luokan ainoaa tummaihoista. Niin monien suomalaisten halu puolustaa noita kuvastoja ansaitsisi oman analyysinsa.

Moni lasten vanhempi tietää, että lapset voivat olla erittäin julmia toisilleen. Pienikin poikkeavuus käännetään helposti pilkaksi, ja tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy. Kiusauksen kohde ei itse useinkaan ole riittävän vahva vastustamaan kiusaajia ja toisaalta kuittaamaan typerien kiusaajien pilkkaa olankohautuksella. Ei siis ole mitään syytä vähätellä kiusattujen kokemuksia. Toisaalta ei ole myöskään syytä kohottaa tiettyjen ihmisryhmien kiusauskokemuksia muiden yläpuolelle.

Anna Rastaan mielestä karkkipaperikääreet ovat syyllisiä siihen, että luokan ainoaa tummaihoista kiusataan. Minusta tässä hän syyllistyy varsin yksioikoiseen päätelmään. Jopa varsin pieni lapsi huomaa, että jonkun toisen lapsen iho on erivärinen. Lapsi luonnollisesti kysyy, miksi tuolla toisella on ruskea iho. Sillä, miten aikuinen tuohon vastaa, ei välttämättä ole merkitystä. Erilaisuus herättää aina huomiota eikä tätä voida lainsäädännöllä tai asennekasvatuksella muuksi muuttaa.

Puumalaisen tavoin Anna Rastas haluaa kyseenalaistaa karkkipaperien puolustajien motiivit. Tällä hän pelkästään väistää oman lähtökohtansa absurdiuden. Fazerin lakupatukassa oleva neekerihahmo on karikatyyri eikä sellaisenaan mitenkään rasistinen tai antirasistinen. Lakupatukka on ollut markkinoilla vuosikymmeniä ja kuuluu siihen kuvastoon, jonka monet lapsuudestaan muistavat. Nostalgisesti omaan menneisyyteensä suhtautuva tuskin haluaa liata lapsuusmuistojaan pelkästään siksi, että sontakuoriaiset Rastas ja Puumalainen niin haluavat.

Myös Brunbergin Suukko (entinen Neekerinsuukko) saa minun silmissäni synninpäästön. Kuvassa esiintyvät hahmot ovat kauniita. Vain Rastas ja Puumalainen haluavat tehdä niistä likaisen rasismin tunnusmerkkejä. Jos Rastas ja Puumalainen haluavat kriminalisoida tummaihoisten ihmisten karikatyyrit, minä tulen vastustamaan sitä. Uskon monen muun suomalaisen ajattelevan samoin.

Haastattelut

Rastas on liittänyt tutkimukseensa joukon haastatteluotoksia, joissa tutkimuskohteet pääsevät itse kertomaan kokemuksiaan rasismista. Rastaan subjektiivisen ja poliittisesti tarkoitushakuisen tutkimusotteen takia näitä haastatteluja ei voi arvioida objektiivisesti. Joka tapauksessa tutkimuksen kohteet ovat joutuneet kokemaan rasismia erilaisen ulkonäkönsä tai kulttuuritaustansa takia.

Suuri osa heistä on kuitenkin selvinnyt hengissä ja jopa menestynyt elämässään. Kyse ei olekaan kokemuksista sinänsä vaan siitä, miten nämä ihmiset antavat kokemusten vaikuttaa omaan elämäänsä. Haluavatko he nähdä itsensä ensisijaisesti uhreina vai tulkitsevatko he asiat siten, että he ovat loppujen lopuksi olleet onnekkaita saadessaan kasvaa Suomessa kaikesta rasismista huolimatta?

Siteeraan tähän nyrkkeilijä Amin Asikaista, joka sanoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa seuraavaa:

”Isän juuret ovat selkeästi tärkeitä pojalle, jolla on myös Marokon passi. ”Mua ärsyttää, kun jengi ei ymmärrä, että mä olen puoliksi marokkolainen, ja vähättelee sitä”, Asikainen sanoo. ”Se on kuitenkin mun isän kotimaa, ja mun pitää kunnioittaa senkin juttuja. Kyllä marokkolaisten kilpajuoksijoiden katsominen ottaa mua sydämestä eri tavalla kuin Suomen jääkiekkopelien katsominen.” […] Marokossa isän pienessä kotikaupungissa ihmiset pitivät mestaruuttani omanaan. He kysyivät, miksi en kanna Suomen lipun lisäksi Marokon lippua sortseissani.” […] Jos saisin päättää, menisin kehään pienet Marokon ja Suomen liput sortseissani.”

Anna Rastas ei kysy, olisiko Amin Asikaisesta kasvanut menestyvä nyrkkeilijä Marokossa. Itse asiassa en tiedä, miten Asikaisen isä on osallistunut poikansa nyrkkeilyharrastukseen ylipäänsä. Joka tapauksessa Asikaisella on oikeus rakentaa oma identiteettinsä omien mieltymystensä mukaan, ja epäilen lisäksi, että Asikainen on suomalaisen nyrkkeilyä seuraavan yleisön keskuudessa erittäin suosittu hänen nyrkkeilytaitojensa ansiosta.

On erittäin vaikeaa syntyä etnisesti homogeeniseen maahan valmiiksi ulkomaalaisena ja erityisesti ulkomaalaisen näköisenä. Tämä ei kuitenkaan tee henkilökohtaista menestystä ja onnen tavoittelua ylivoimaisen vaikeaksi. Jalkapalloilija Aleksei Eremenko Juniorin isä varmasti oli ylpeä, kun Helsingin Olympistadionin 33 000 –päinen yleisö huusi yhteen ääneen Eremenkon nimeä. Näin kävi siitä huolimatta, että Eremenko Junior on töppäillyt julkisesti ja esittänyt suomalaisista negatiivisia kommentteja venäläisessä mediassa.

En näillä kommenteilla hae oikeutusta Asikaisen tai Eremenkon kokemaan rasismiin tai syrjintään. Tahdon vain sanoa, että heidän kokemuksensa eivät ole estäneet menestystä eivätkä johtaneet automaattiseen syrjäytymiseen. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin sosiaaliantropologian tutkijan poliittisesti tarkoitushakuinen rasismi.

Miksi vastustan antirasismia?

Vastustan antirasismia, koska sen toteutus johtaa totalitarismiin. Jos mielipiteet, asenteet ja kuvastot halutaan poistaa, tarvitaan valtion toimenpiteitä, joilla rajoitetaan mielipiteitä, yritetään valtion toimin muuttaa asenteita ja sensuroidaan kuvastoja. Tämä onnistuu vain kriminalisoimalla kielletty aineisto ja sijoittamalla verorahoja valheelliseen propagandaan.

Ihminen on ennakkoluuloinen ja tekee yleistyksiä puutteellisen tietonsa ja kokemuksensa perusteella. Jos ennakkoluulot ja yleistykset kriminalisoidaan, ihminen hiljenee mutta ennakkoluulot ja yleistykset eivät katoa minnekään. Jos propaganda ja todellisuus ovat ristiriidassa keskenään, ihminen tuskin uskoo propagandaa.

Vähemmistövaltuutettu Puumalaisen toiminta on osoittanut, että antirasismissa ei ole kyse vähemmistöjen puolustamisesta vaan valtaväestön mielipiteiden ja asenteiden sensuroinnista. Rasismia yritetään poistaa mielipiteitä kriminalisoimalla. Jos tässä onnistutaan, Suomi ei enää ole kansalaisyhteiskunta, vaan totalitaarinen valtio, jossa valtio etukäteen päättää, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Anna Rastaan väitöskirja on sinänsä arvoton tekele, mutta sen ”tieteellinen” status takaa, että sitä varmasti käytetään ammuksena rasismin torjunnassa. Vähemmistövaltuutetun toimistossa varmasti hykerrellään tyytyväisyydestä.