Suomalainen Lähi-idän journalismi

Päädyin kirjoittamaan tätä juttua, kun Tundratabloids-blogista poistettiin varsin kovasanainen arvostelu Yleisradion kolumnisti Hannu Reimeen juttua kohtaan. Siinä Reime käsittelee Gazan tilannetta Hamasin vallankaappauksen jälkeen.

En itse mielelläni lähtisi kirjoittamaan tästä vuosikymmeniä jatkuneesta konfliktista, jos suomalaisista tiedotusvälineistä saisi tasapainoisen kuvan tapahtumista ja niiden syistä. Koska näin ei ole, päätin kantaa oman korteni kekoon.

Vasemmistolainen näkökulma jyrää

Tiedotusvälineissä näkyvimmin Lähi-idän tilannetta ovat kommentoineet Suomen virallinen islamin selittäjä Jaakko Hämeen-Anttila, rauhantutkija Tuomo Melasuo, kehitysmaatutkija dosentti Pertti Multanen ja Hannu Reime. Myös entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja esiintyy tiedotusvälineissä ikään kuin Lähi-idän asiantuntijana.

Tiedonvälityksen kannalta ongelma näissä henkilöissä on se, että he eivät pysty antamaan riittävän monipuolista kuvaa. Ideologisesti heidän näkökulmansa ovat liian samanlaisia. He näkevät palestiinalaiset yksipuolisesti uhreina eikä konfliktin aktiivisena osapuolena. Vasemmistolaisuus näkyy myös Yhdysvaltojen ja Israelin roolin ylikorostamisena, ja pahimmillaan nämä maat esitetään konfliktin ainoina roistoina.

Vasemmistolainen näkökulma voidaan Suomen oloissa selittää sillä, että kehitysmaa- ja rauhantutkimus ovat akateemisessa maailmassa perinteisesti olleet vasemmistolaisten ja myös entisten taistolaisten reviiriä. Oikeistolaisesti ajattelevat eivät jostain syystä ole hakeutuneet näille aloille, tai heitä ei ole niille päästetty. Samaa voi sanoa myös journalismista ylipäänsä.

Tiedotusvälineiden kuluttaja joutuu siis turvautumaan ulkomaisiin lähteisiin saadakseen erilaisen näkökulman Lähi-idän tilanteeseen. Nämä lähteet tosin avautuvat vain kielitaitoisille internetin käyttäjille, ja pelkästään suomalaisen median varassa oleva saa ideologisesti värittyneen kuvan konfliktin syistä.

Reimeen kirjoitukset

Hannu Reime ei suinkaan ole edellä mainitsemassani porukassa pahimmasta päästä. Hänellä on kuitenkin kirjoitustensa perusteella muutamia sokeita pisteitä ja fakkiutuneita käsityksiä, joista yksi on holokaustin kokemusten korostaminen ja Israelin toimien selittäminen tästä lähtökohdasta.

Toki joukkotuho on tehnyt israelilaisista päättäväisiä puolustamaan omaa maataan, mutta ei myöskään pidä unohtaa Israelin valtion vajaa 60-vuotista historiaa, joka on ollut sotien ja terrorismin värittämää alusta alkaen. Ympäröivät arabimaat ja palestiinalaisiksi kutsutut Palestiinan arabit eivät ole tehneet Israelin taivalta itsenäisenä valtiona helpoksi.

Sokeana pisteenä pitäisin Reimeen tapaa jättää mainitsematta palestiinalaisten harjoittama terrorismi, joka ei missään nimessä alkanut Israelin itsenäistymisestä. Ensimmäinen terroriteko tapahtui vuonna 1929, jolloin arabit murhasivat 67 juutalaista ns. Hebronin joukkomurhassa, ennen kuin aluetta silloin hallinnut brittiläinen mandaattihallinto ehti evakuoida loput juutalaiset. Hebron sijaitsee nykyisin Länsirannaksi kutsutulla alueella ja siellä on ollut juutalaista asutusta ammoisista ajoista alkaen.

Jerusalemin suurmufti Haj Amin Al-Husseinin johdolla juutalaissiirtolaisuutta vastustaneet arabit kapinoivat uudelleen vuosina 1936-39. Kapinan seurauksena Palestiinan juutalaisväestö ja arabit eriytyivät yhä enemmän toisistaan. Kaikki tämä tapahtui ennen Natsi-Saksan käynnistämää juutalaisten joukkotuhoa.

Nykypäivään tultaessa Reimen ja muiden Lähi-idän asiantuntijoiden puheissa ja kirjoituksissa korostuu Israelin ja Yhdysvaltojen politiikka. Islamistisen Hamasin suosion nousu nähdään seurauksena Israelin toiminnasta ja ”miehityksestä”, josta on tullut palestiinalaisten uhristatusta korostava iskusana. Samalla jätetään huomiotta se, että palestiinalaiset eivät välttämättä tarkoita miehityksellä samaa asiaa kuin suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat. Palestiinalaisille miehitys on synonyymi Israelin valtion olemassaololle, kun taas palestiinalaisia sympatisoivat vasemmistolaiset monesti kuvittelevat, että miehitys tarkoittaa Israelin sotilaallista läsnäoloa palestiinalaisalueilla Gazassa ja Länsirannalla.

Hamas ei kuitenkaan ole perusluonteeltaan palestiinalainen vaan islamistinen järjestö, jonka juuret ovat egyptiläisessä Muslimiveljeskunnassa. Radikaalin islamin voidaan katsoa syntyneen, kun Hassan Al-Banna perusti Muslimiveljeskunnan vuonna 1928. Varsinaisen nousun liike on tosin kokenut vasta vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Islamismin nousua ei voi yksin selittää Yhdysvaltojen ja Israelin toimilla, vaan kyse on laajemmasta poliittisesta liikkeestä. Islamilaiset yhteiskunnat joutuivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kohtaamaan taloudellisesti ja sotilaallisesti täysin ylivoimaisen lännen, ja islamismia voidaan pitää vastareaktiona tälle kohtaamiselle. Israelilla on vain vähän tekemistä islamismin nousun kanssa, vaikka Israelin ja palestiinalaisten konfliktia pidetään mediassa usein Lähi-idän ongelmien pääasiallisena syynä.

Hannu Reime näkee Israelin ja palestiinalaisten konfliktin johtuvan ensisijaisesti maasta. Tämä käy ilmi hänen kirjoituksestaan Kuuden päivän sodasta:

Sota ei ratkaissut Lähi-idän ongelmaa, vaan oikeastaan vain palautti sen siihen, mistä alun perinkin oli ollut kysymys, nimittäin kysymykseen maasta ja sen omistuksesta.

Tässäkin hän on mielestäni väärässä. Historioitsija Bernard Lewis tiivisti jo kymmeniä vuosia sitten konfliktin seuraavasti:

1. Onko Israelilla oikeutta olla olemassa?
2. Jos on, mitkä ovat sen rajat?
3. Mitä pitäisi tehdä palestiinalaisille?

Ongelman määrittely on Lewisin mukaan yksinkertainen mutta ratkaisu ei ole. Rauhanomainen ratkaisu nimittäin edellyttää, että kaikki osapuolet hyväksyvät Israelin oikeuden olla olemassa. Nykytilanteen perusteella on selvää, että ainakaan Hamas, Iran ja Syyria eivät tätä hyväksy. Myös Fatahin kanta on epäselvä, vaikka he näennäisesti ovatkin rauhanomaisen ratkaisun kannalla.

Ex-ulkoministeri Tuomioja tuntuu ulkoministeriuransa jälkeisten lausuntojen perusteella pitävän Hamasin kesyttämistä salonkikelpoiseksi mahdollisena. Tundratabloidsin lukijana en voi missään nimessä olla sama mieltä. Lisäksi luulen, että Hamas-hallinnon alla elävät palestiinalaiset alkavat jossain vaiheessa ikävöidä Israelin miehitystä.

Mitä pitäisi tehdä

Suomalaisen Lähi-itää koskevan uutisoinnin kannalta olisi parasta, jos Hämeen-Anttilan, Melasuon, Multasen, Reimeen ja Tuomiojan näkemysten lisäksi myös muut asiasta tietävät henkilöt saisivat mahdollisuuden puhua. En kuitenkaan suhtaudu erityisen toiveikkaasti siihen, että tämä kehityskulku toteutuisi lähitulevaisuudessa.

Edit: Pikkupoika totesi kommenteissa aivan oikein, että Reimettä käsittelevä artikkeli löytyy Tundratabloids-sivustolta. 26.6. illalla se oli kuitenkin tilapäisesti kateissa.

Journalismin tehtävä

Somalialaissyntyinen Ayaan Hirsi Ali piti puheen Washingtonin kansallisella pressiklubilla, jossa hän ruoti journalismin roolia nykypäivänä. Vaikka puhe pidettiin Yhdysvalloissa, sen sisältö on suositeltavaa luettavaa erityisesti eurooppalaisille journalisteille.

Hirsi Ali puhuu niin suorasukaisesti islamista ja ylistää niin vilpittömästi valistuksen ihanteita, että häntä voi pitää tietyllä tavalla naiivina. Hän ei välttämättä ymmärrä, että sananvapaus alkaa olla out erityisesti Euroopassa, jossa poliittinen korrektius yhdessä kulttuuri- ja moraalirelativismin kanssa syö länsimaisen sivistyksen perustaa.

Poliittinen korrektius hallitsee

Nykyisin ei ole luvallista arvostella islamin väkivaltaisia piirteitä muistuttamatta samalla kristinuskon nimissä tehdyistä julmuuksista. Samalla on pakko sanoa, että valtaosa maailman muslimeista on rauhanomaisia. Vain noudattamalla näitä ohjeita voidaan peitellysti yhdistää islam väkivaltaan.

Median, akateemisen maailman ja poliittisten johtajien hampaattomuus islamin edessä paljastui viimeistään vuonna 2006 Muhammad-pilakuvakohun aikana. Tuolloin monet olivat innokkaita syyttämään Tanskaa ja tanskalaista rasismia kohusta. Lisäksi vaadittiin Tanskaa pyytämään anteeksi kuvien julkaisua.

Lehdistö ja poliitikot eivät tuolloin puolustaneet sananvapautta, vaan puhuivat epämääräisesti ”vastuullisesta sananvapauden käytöstä” ja muslimien uskonnollisten tunteiden kunnioittamisesta. Suomessa iski suoranainen pelkuruus ja itsesensuuri. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa anteeksi Suomen Sisu –järjestön julkaisemia pilakuvia. Myöhemmin Suomen Sisu –järjestö joutui vielä esitutkinnan kohteeksi.

Lännen ei tarvitse pyytää anteeksi

Hirsi Ali ihailee Tony Blairia mutta ihmettelee tämän haluttomuutta määritellä osapuolet 21. vuosisadan ideologisessa kamppailussa lännen ja islamin välillä. Blair puhuu vääristyneestä islamista ja samalla ylistää Koraania kirjana tavalla, joka vähintään todistaa, ettei Britannian tuleva ex-pääministeri ole oikeasti tutustunut kirjan sisältöön. Blairin mukaan Koraani on suuri kirja, joka on aikaansa edellä ja ystävällismielinen naisia kohtaan.

Hirsi Ali puolestaan sanoo Koraanista suorat sanat:

Koraani ei ole suuri kirja. Se on takapajuinen ja täynnä naisvihaa. Bysantin keisarin analyysi Muhammadista oli oikea: uskontoa levitettiin miekan avulla.

Tässä Hirsi Ali puhui Manuel Paleologoksesta, johon paavi Benedictus viittasi kuuluisassa puheessaan Regensburgin yliopistossa. Hirsi Alin mukaan Blairin ja paavin ei pidä hävetä sitä, että he puhuvat islamin nimissä tehdystä väkivallasta. Itsesensuuri on turhaa, sillä islam ja liberaali demokratia eivät ole yhteensopivia. Kulttuurit ja uskonnot eivät ole tasavertaisia.

Tässä tilanteessa journalistien epämiellyttävä velvollisuus on valita puolensa, koska muutoin he joutuvat eksyksiin etsiessään ns. keskitietä. Heidän on myös kerrottava tästä yleisölleen.

Hirsi Alin suorasukaiset mielipiteet ovat herättäneet vastakysymyksiä, joista hän kertoo seuraavasti:

Mutta entä naapurissa asuvat hyvät muslimit? Entä islamin eri koulukunnat? Eikö somalialaisten, indonesialaisten, saudiarabialaisten ja turkkilaisten muslimien välillä ole eroja? Voimmeko todella yleistää? Entä naiset, jotka vapaaehtoisesti pitävät huivia tai burkhaa ja vapaaehtoisesti luopuvat oikeuksistaan kuten uskonto vaatii? Jos me sallimme juutalaisten, protestanttien ja katolisten pitää yllä omia koulujaan, eikö ole oikein, jos sallimme muslimeille saman oikeuden? Jos juutalaiset, italialaiset ja irlantilaiset ovat assimiloituneet, eihän ole kohtuutonta ajatella, että muslimitkin sulautuvat ajan myötä? Eikö ole hedelmällisempää väitellä ja keskustella vastustajiesi kanssa, vakuuttaa heidät dialogin avulla ja suostutella heidät luopumaan sodanjulistuksestaan kuin hyökätä heitä vastaan? Eikö ole ilmiselvää, että hyökkäykset Irakiin ja Afganistaniin luovat enemmän terroristeja ja ihmisiä, jotka ovat valmiita tuhoamaan lännen, verrattuna siihen, että keskustelisimme heidän kanssaan?

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on jo vastannut näihin kysymyksiin, mutta uskon hänen toimineen vastoin parempaa tietoa. Hirsi Ali kuitenkin vastaa erottamalla toisistaan islamin ja muslimit. Jotkut muslimit, kuten Irshad Manji ja Tawfiq Hamid, haluavat uudistaa islamia. Toiset taas haluavat edistää islamia käännytyksellä, väkivallalla tai molemmilla näistä. On myös niitä, jotka kääntyvät kristinuskoon kuten Nonie Darwish tai muuttuvat ateisteiksi kuten Hirsi Ali. Joka tapauksessa:

Jos islam ei uudistu uskomusjärjestelmänä, se pysyy vihamielisenä kaikkea länsimaista kohtaan.

Eikä kyse ole pelkästään länsimaisuudesta. Islam on vihamielinen kaikkea muuta kuin islamia kohtaan. Tässä kohtaa voi myös kyseenalaistaa islamin kyvyn uudistua. Jos Koraania pidetään kirjaimellisesti Allahin sanana, mikään reformi ei ole mahdollinen ilman, että Koraanin lauseet tulkitaan ottamalla huomioon konteksti, jossa lauseet on sanottu. Tästä huolimatta Koraani sisältää sen verran paljon suorasukaisia kehotuksia vihaan ja väkivaltaan, että sopivan kontekstin löytäminen on erittäin vaikeaa ja joidenkin mielestä jopa mahdotonta.

Jos muslimeille annetaan oikeus perustaa omia koulujaan, pitääkö hyväksyä, että näissä kouluissa opetetaan juutalaisten olevan apinoiden ja sikojen jälkeläisiä? Pitääkö muslimien antaa eristää itsensä vääräuskoisista ja pitää pyhää sotaa eli jihadia hyveenä? Eikö ole kummallista, että eurooppalaiset muslimijärjestöt haluavat kieltää juutalaisten joukkotuhon opetuksen kouluissa, vaikka samanaikaisesti moskeijat ja islamilaiset kirjakaupat jakelevat kopioita Siionin viisaiden aikakirjoista?

Ymmärrettävästä syystä Hirsi Ali näkee islamin naisvihan suurimpana ongelmana:

Pakkomielle alistaa naisia on yksi tekijöistä, joka tekee islamista takapajuisen. Islamin puolestapuhujat Riyadista Teheraniin, Islamabadista Kairoon tietävät, että mikä tahansa parannus naisen asemassa johtaa islamin alasajoon ja heidän valtansa katoamiseen. Siksi he muiden muassa haluavat niin epätoivoisesti lukita naisen häkkiin. Siksi he myös vihaavat länttä.

Suomessa monet journalistit ovat nielleet Hämeen-Anttilan hyvältä tuntuvan kulttuurirelativistisen näkökulman. Iltasanomien Juha-Pekka Tikka tietää, mistä on kyse. Viimeksi Savon Sanomissa Tapani Lepola kirjoitti muslimien reaktiosta Salman Rushdien aatelointiin ja osoitti olevansa ajatteleva ihminen, jolla sydän on oikealla paikallaan. Toivo ei ole mennyttä.

Antirasismin syvin olemus

Ylen tv-uutisten päälähetys uutisoi näyttävästi Anna Rastaan väitöskirjasta Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. Väitöskirjan sähköinen versio on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston nettisivuilla.

Todettakoon tässä vaiheessa, että Anna Rastas ei tutki maahanmuuttajien kokemaa rasismia vaan ensisijaisesti Suomeen adoptoitujen ”eriväristen” ja monikulttuuriseen perheeseen syntyneiden kokemaa rasismia. Lisäksi Rastas keskittyy lasten ja nuorten kokemuksiin.

Tutkimuksen lähtökohta

Anna Rastas ilmoittaa tutkimuksessaan selväsanaisesti, että hänen poliittiset sitoumuksensa ja ennen kaikkea antirasismi ovat olleet keskeisiä tutkimusasetelman rakentumisessa. Tämä tekee hänen väitöskirjastaan poliittisesti motivoituneen ja sitä kautta objektiivisuudeltaan kyseenalaisen. Tosin humanistisissa tieteissä objektiivisuudesta ei välttämättä saa lisäpisteitä.

Väitöskirjan sähköisessä versiossa todetaan:

Motiivini tutkia rasismia Suomessa, samoin kuin metodologiset sitoumukseni, tuottavat tutkimusasetelmaan selvän poliittisen agendan, antirasismin. Se on ohjannut koko tutkimusasetelman rakentumista, niin tutkimuskysymysten muotoutumista kuin tutkimuksen käytännön toteuttamista….

Anna Rastaalle kuuluu tässä vaiheessa antaa tunnustus rehellisyydestä. Sekä tutkimusasetelma että tutkintakysymysten muotoutuminen ovat syntyneet poliittisen agendan pohjalta. Antirasismi on erittäin epämääräinen käsite. Puhtaimmillaan tulkittuna se vastustaa ihmisten syrjintää rodullisten ominaisuuksien perusteella. Jotta antirasismi voitaisiin määritellä, pitää ensin määritellä rasismin olemus.

Valitettavasti Anna Rastas määrittää rasismin erittäin laveasti siten, että lähes mikä tahansa etniseen tai kulttuuriseen vähemmistöön kohdistuva todellinen tai kuviteltu syrjintä täyttää rasismin määritelmän.

Jos rasismi ymmärretään laajaksi yläkäsitteeksi, jolla voi kuvata hyvin monenlaisia oppeja, asenteita, toimintaa, diskursseja ja näiden epätasa-arvoa tuottavia seurauksia, antirasismi saa yhtä lailla monia eri muotoja ja mahdollisia määritelmiä.

Voiko vastustuksen kohdetta enää määritellä yhtään epämääräisemmin? Mikä tahansa oppi, asenne tai toiminta, jossa vähemmistöt esitetään negatiivisessa valossa, on rasismia. Tutkija Anna Rastas määrittää poliittisen agendan tutkimuksen johtavaksi periaatteeksi ja määrittelee käsitteet agendaan sopiviksi ja avoimesti tunnustaa tutkimusagendan vaikuttavan ratkaisevasti tutkintakysymysten asetteluun.

Rastas ja Puumalainen

Aiemmin olen kirjoittanut vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen sodasta karkkipapereita vastaan. Anna Rastas tukee tutkimuksensa alaviitteessä Puumalaisen karkkipaperijihadia käyttämällä keppihevosenaan lasten rasismikokemuksia:

Juuri nämä samat tuotteet esiintyvät moneen otteeseen aineistossani, kaikkea muuta kuin harmittomina tai hauskoina kuvastoina. Nähtyäni ja kuultuani miten lapset reagoivat kyseisiin tuotteisiin, olen vakuuttunut niiden (kääreiden) haittavaikutuksista. Tummaihoisten lasten reaktioita, kun heille on tarjottu kyseisiä tuotteita, ovat olleet esimerkiksi hämmennys ja kieltäytyminen. Muut lapset ovat saattaneet esimerkiksi huutaa: ”Hei tää on ihan [X]:n näköinen!” , tai he ovat alkaneet ”pommittaa” lakupatukoilla luokan ainoaa tummaihoista. Niin monien suomalaisten halu puolustaa noita kuvastoja ansaitsisi oman analyysinsa.

Moni lasten vanhempi tietää, että lapset voivat olla erittäin julmia toisilleen. Pienikin poikkeavuus käännetään helposti pilkaksi, ja tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy. Kiusauksen kohde ei itse useinkaan ole riittävän vahva vastustamaan kiusaajia ja toisaalta kuittaamaan typerien kiusaajien pilkkaa olankohautuksella. Ei siis ole mitään syytä vähätellä kiusattujen kokemuksia. Toisaalta ei ole myöskään syytä kohottaa tiettyjen ihmisryhmien kiusauskokemuksia muiden yläpuolelle.

Anna Rastaan mielestä karkkipaperikääreet ovat syyllisiä siihen, että luokan ainoaa tummaihoista kiusataan. Minusta tässä hän syyllistyy varsin yksioikoiseen päätelmään. Jopa varsin pieni lapsi huomaa, että jonkun toisen lapsen iho on erivärinen. Lapsi luonnollisesti kysyy, miksi tuolla toisella on ruskea iho. Sillä, miten aikuinen tuohon vastaa, ei välttämättä ole merkitystä. Erilaisuus herättää aina huomiota eikä tätä voida lainsäädännöllä tai asennekasvatuksella muuksi muuttaa.

Puumalaisen tavoin Anna Rastas haluaa kyseenalaistaa karkkipaperien puolustajien motiivit. Tällä hän pelkästään väistää oman lähtökohtansa absurdiuden. Fazerin lakupatukassa oleva neekerihahmo on karikatyyri eikä sellaisenaan mitenkään rasistinen tai antirasistinen. Lakupatukka on ollut markkinoilla vuosikymmeniä ja kuuluu siihen kuvastoon, jonka monet lapsuudestaan muistavat. Nostalgisesti omaan menneisyyteensä suhtautuva tuskin haluaa liata lapsuusmuistojaan pelkästään siksi, että sontakuoriaiset Rastas ja Puumalainen niin haluavat.

Myös Brunbergin Suukko (entinen Neekerinsuukko) saa minun silmissäni synninpäästön. Kuvassa esiintyvät hahmot ovat kauniita. Vain Rastas ja Puumalainen haluavat tehdä niistä likaisen rasismin tunnusmerkkejä. Jos Rastas ja Puumalainen haluavat kriminalisoida tummaihoisten ihmisten karikatyyrit, minä tulen vastustamaan sitä. Uskon monen muun suomalaisen ajattelevan samoin.

Haastattelut

Rastas on liittänyt tutkimukseensa joukon haastatteluotoksia, joissa tutkimuskohteet pääsevät itse kertomaan kokemuksiaan rasismista. Rastaan subjektiivisen ja poliittisesti tarkoitushakuisen tutkimusotteen takia näitä haastatteluja ei voi arvioida objektiivisesti. Joka tapauksessa tutkimuksen kohteet ovat joutuneet kokemaan rasismia erilaisen ulkonäkönsä tai kulttuuritaustansa takia.

Suuri osa heistä on kuitenkin selvinnyt hengissä ja jopa menestynyt elämässään. Kyse ei olekaan kokemuksista sinänsä vaan siitä, miten nämä ihmiset antavat kokemusten vaikuttaa omaan elämäänsä. Haluavatko he nähdä itsensä ensisijaisesti uhreina vai tulkitsevatko he asiat siten, että he ovat loppujen lopuksi olleet onnekkaita saadessaan kasvaa Suomessa kaikesta rasismista huolimatta?

Siteeraan tähän nyrkkeilijä Amin Asikaista, joka sanoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa seuraavaa:

”Isän juuret ovat selkeästi tärkeitä pojalle, jolla on myös Marokon passi. ”Mua ärsyttää, kun jengi ei ymmärrä, että mä olen puoliksi marokkolainen, ja vähättelee sitä”, Asikainen sanoo. ”Se on kuitenkin mun isän kotimaa, ja mun pitää kunnioittaa senkin juttuja. Kyllä marokkolaisten kilpajuoksijoiden katsominen ottaa mua sydämestä eri tavalla kuin Suomen jääkiekkopelien katsominen.” […] Marokossa isän pienessä kotikaupungissa ihmiset pitivät mestaruuttani omanaan. He kysyivät, miksi en kanna Suomen lipun lisäksi Marokon lippua sortseissani.” […] Jos saisin päättää, menisin kehään pienet Marokon ja Suomen liput sortseissani.”

Anna Rastas ei kysy, olisiko Amin Asikaisesta kasvanut menestyvä nyrkkeilijä Marokossa. Itse asiassa en tiedä, miten Asikaisen isä on osallistunut poikansa nyrkkeilyharrastukseen ylipäänsä. Joka tapauksessa Asikaisella on oikeus rakentaa oma identiteettinsä omien mieltymystensä mukaan, ja epäilen lisäksi, että Asikainen on suomalaisen nyrkkeilyä seuraavan yleisön keskuudessa erittäin suosittu hänen nyrkkeilytaitojensa ansiosta.

On erittäin vaikeaa syntyä etnisesti homogeeniseen maahan valmiiksi ulkomaalaisena ja erityisesti ulkomaalaisen näköisenä. Tämä ei kuitenkaan tee henkilökohtaista menestystä ja onnen tavoittelua ylivoimaisen vaikeaksi. Jalkapalloilija Aleksei Eremenko Juniorin isä varmasti oli ylpeä, kun Helsingin Olympistadionin 33 000 –päinen yleisö huusi yhteen ääneen Eremenkon nimeä. Näin kävi siitä huolimatta, että Eremenko Junior on töppäillyt julkisesti ja esittänyt suomalaisista negatiivisia kommentteja venäläisessä mediassa.

En näillä kommenteilla hae oikeutusta Asikaisen tai Eremenkon kokemaan rasismiin tai syrjintään. Tahdon vain sanoa, että heidän kokemuksensa eivät ole estäneet menestystä eivätkä johtaneet automaattiseen syrjäytymiseen. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin sosiaaliantropologian tutkijan poliittisesti tarkoitushakuinen rasismi.

Miksi vastustan antirasismia?

Vastustan antirasismia, koska sen toteutus johtaa totalitarismiin. Jos mielipiteet, asenteet ja kuvastot halutaan poistaa, tarvitaan valtion toimenpiteitä, joilla rajoitetaan mielipiteitä, yritetään valtion toimin muuttaa asenteita ja sensuroidaan kuvastoja. Tämä onnistuu vain kriminalisoimalla kielletty aineisto ja sijoittamalla verorahoja valheelliseen propagandaan.

Ihminen on ennakkoluuloinen ja tekee yleistyksiä puutteellisen tietonsa ja kokemuksensa perusteella. Jos ennakkoluulot ja yleistykset kriminalisoidaan, ihminen hiljenee mutta ennakkoluulot ja yleistykset eivät katoa minnekään. Jos propaganda ja todellisuus ovat ristiriidassa keskenään, ihminen tuskin uskoo propagandaa.

Vähemmistövaltuutettu Puumalaisen toiminta on osoittanut, että antirasismissa ei ole kyse vähemmistöjen puolustamisesta vaan valtaväestön mielipiteiden ja asenteiden sensuroinnista. Rasismia yritetään poistaa mielipiteitä kriminalisoimalla. Jos tässä onnistutaan, Suomi ei enää ole kansalaisyhteiskunta, vaan totalitaarinen valtio, jossa valtio etukäteen päättää, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Anna Rastaan väitöskirja on sinänsä arvoton tekele, mutta sen ”tieteellinen” status takaa, että sitä varmasti käytetään ammuksena rasismin torjunnassa. Vähemmistövaltuutetun toimistossa varmasti hykerrellään tyytyväisyydestä.

Yhteiskunta puumalaistuu

Vähemmistövaltuutetun vuosikertomus vuodelta 2006 on ilmestynyt. Sitä on kommentoitu blogeissa yllättävän vähän osin siitä syystä, että sen sisältämät asiat on jo käsitelty moneen kertaan. Laiva on täynnä -blogi poimi joitakin mielenkiintoisimpia kohtia omaan kirjoitukseensa. Hätäpäiden kalinaa –blogissa puolestaan kirjoittaja tyytyi luonnehtimaan vuosikertomusta yhdellä sanalla: Paskaa.

Minusta molemmat arviot vuosikertomuksesta olivat erittäin hyviä. Itse ajattelin kuitenkin paneutua ensin siihen ajatusmaailmaan, josta Vähemmistövaltuutetun toiminta kumpuaa. Tämä ajatusmaailma pohjautuu postmoderniin vasemmistolaisuuteen ja sen taustalla on omanlaisensa ihmiskäsitys.

Ihminen sosiaalisena konstruktiona

Olen aina vihannut sanoja postmodernismi ja sosiaalinen konstruktio enkä pidä itseäni minkäänlaisena intellektuellina. Siksi pyrin ymmärtämään asiat yksinkertaisesti ja pelkistetysti. Vasemmistolaisesta näkökulmasta ihminen ei ole ensisijaisesti yksilö, vaan viiteryhmänsä tuote. Ihminen syntyy maailmaan tyhjänä tauluna, ja hänen ympäristönsä muokkaa ihmisestä sellaisen, kuin hänestä tulee.

Tästä syystä ihmisen sosiaalisella viiteryhmällä on suurempi merkitys kuin sillä, mitä ihminen tekee tai tahtoo. Jos ihmisestä tulee hyvä koripalloilija, se ei ensisijaisesti johdu hänen kovasta harjoittelustaan eikä lahjakkuudestaan vaan ympäristöstä, jossa koripalloiluun on suhtauduttu myönteisesti. Samalla tavalla ihminen menestyy taloudellisesti, jos hän sattuu syntymään sosiaaliseen viiteryhmään, joka mahdollistaa menestyksen.

Mikä on tasa-arvoa?

Sekä vasemmistolainen että perinteinen liberaali haluavat, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus menestyä. Perinteisen liberaalin mielestä se, että kaikilla on mahdollisuus päästä samoihin yliopistoihin, riittää. Vasemmistolainen kuitenkin ajattelee asioita laajemmin. Hänen mielestään oikeaan sosiaaliseen viiteryhmään syntyneillä on etulyöntiasema. Väärään viiteryhmään syntyneillä vähemmistön edustajilla mahdollisuudet ovat lähtökohtaisesti huonommat. Siksi pelikenttää pitää tasoittaa.

Ei riitä, että sadan metrin juoksussa kaikki lähtevät samalta viivalta. Luokan lihavin kundi saa etumatkaa ja lähtee 50 metrin päästä maalista. Luokan lahjakkain puolestaan joutuu juoksemaan 120 metriä. Näin jokaisella on mahdollisuus voittaa. Sillä ei ole väliä, että luokan lahjakkain on harjoitellut säännöllisesti ja uhrannut vapaa-aikaansa menestyksen eteen, kun taas luokan lihavin kundi on keskittynyt tupakointiin ja viinanjuontiin.

Viiteryhmien erilaisuudella perustellaan kiintiöitä yliopistoihin, ammatteihin ja jopa suuryritysten johtotehtäviin. Ei riitä, että osoitat tietosi ja taitosi käytännössä. Kuulumalla syrjittyyn viiteryhmään saat lisäpisteitä.

Puhe haavoittaa

Vanhan sanonnan mukaan haukku ei tee haavaa. Rajukin kielenkäyttö on vain puhetta niin kauan, kun nyrkit eivät heilu. Jos mukaan tulee väkivalta, asiaan pitää puuttua. Terveen maalaisjärjen perusteella näin on. Postmoderni vasemmistolainen näkee kuitenkin asiat toisin.

Vasemmistolaisen mielestä puhe on sosiaalista vallankäyttöä. Jotta tilanne olisi tasa-arvoinen, kaikilla pitää olla samat mahdollisuudet puhua (puheen sisällöstä ja asiantuntemuksen tasosta riippumatta). Puhe on ase konfliktissa ryhmien välillä, ja nämä ryhmät eivät ole tasa-arvoisessa asemassa. Vastaavasti perinteisen liberaalin näkemyksen mukaan puhe on vapaiden yksilöiden välistä kommunikointia.

Jos noudatetaan vasemmistolaista näkemystä, myös keskustelun tasolla pelikenttää pitää tasoittaa. Voimakkaamman ryhmän puheoikeutta pitää rajoittaa esimerkiksi luomalla puhekoodisto, jossa tietyt vähemmistöryhmiä halventavat tai enemmistöryhmää edistävät sanat tai sanonnat kielletään. Näin luodaan tilaa vähemmistöille, jotka saavat näin paremmin omia näkemyksiään esille. Tämä ajatus on ns. poliittisen korrektiuden taustalla. Siksi tummaihoista ei enää saa sanoa neekeriksi, ja monet mieheen viittaavat ammattinimikkeet on korvattu sukupuolineutraaleilla sanoilla.

Sananvapaus katoaa

Koska puhe haavoittaa, haavoittavaa puhetta pitää rajoittaa. Näin voidaan tehdä, koska postmodernin vasemmistolaisen mielestä sananvapautta ei todellisuudessa ole olemassakaan. Ihminen ei pysty muodostamaan aidosti vapaata mielipidettä, vaan mielipiteen taustalla on aina sosiaalisen konstruktion näkymätön käsi.

Siksi postmodernin vasemmistolaisen mielestä on luonnollista, että valtaväestön sananvapautta rajoitetaan. Näin vähemmistön edustajat eivät koe tulevansa syrjityksi. Sananvapaus ylläpitää vallitsevaa sosiaalista järjestystä ja pitää vähemmistöt alistettuina. Jotta päästäisiin tasa-arvoon, kaksoisstandardi sananvapauden suhteen on välttämätön.

Siksi Suomessa on täysin luvallista sanoa suomalaisia sivistymättömiksi kaljaa kittaaviksi junteiksi häpeämättömästi yleistäen samanaikaisesti, kun mistään kielellisestä, sukupuolisesta, uskonnollisesta tai etnisestä vähemmistöstä ei saa sanoa pahaa sanaa.

Vähemmistövaltuutetun vuosikertomus

Postmodernilta kannalta sekä Vähemmistövaltuutetun toimiston olemassaolo että toiminta ovat luonnollisia. Valtio tukee omalla panoksellaan vähemmistöjen mahdollisuuksia tulla esille yhteiskunnassa, jota edelleen dominoi tylsä valkoihoinen suomalainen valtaväestö.

Vähemmistövaltuutettu käy väsymättä sotaa syrjintää vastaan mm. poistamalla tummaihoisen naisen karikatyyrejä lakritsien käärepapereista, osallistumalla islamilaisen yhdistyksen perustamiseen ja tekemällä tutkintapyyntöjä ”rasistisista” internet-sivustoista. Kun vallitsevan sosiaalisen luokan ylivaltaa murennetaan, luodaan tasa-arvoiset olosuhteet kaikille ryhmille ja maailma pelastuu. On vanhanaikaista ajatella, että Vähemmistövaltuutetun toimisto auttaisi vähemmistön edustajia kouluttautumaan, löytämään työpaikkoja ja integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Perinteisen liberalismin puolustus

Terveen järjen näkökulmasta postmoderni ajattelu johtaa siihen, että millään ei ole mitään väliä. On aivan sama, teetkö paljon töitä päämääräsi eteen vai et. Pääset samaan lopputulokseen kuulumalla johonkin syrjittyyn vähemmistöön. Jos ihonvärisi ja etninen taustasi on väärä, syrjittyyn viiteryhmään pääsy voi tosin olla vaikeaa.

Sananvapauden ja meritokratian poistamisella voi tietysti olla ikäviä seurauksia. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei enää ole väliä, mitä sanoo vaan millä sanoilla ajatuksensa ilmaisee. Myös oikeilla sanoilla muotoiltu ajatus voi pitää sisällään syrjiviä asenteita, joten tarkkana sopii olla. Jos ihmiset valitaan tärkeisiin tehtäviin viiteryhmän perusteella ja pätevyyden kustannuksella, mitä seurauksia tällä on tehtävien hoidolle?

Seuraavassa on esitetty joitakin kohtia, joilla hulluuden voittokulku voidaan estää:

Ihminen on itsenäinen yksilö. Emme voi oppia tuntemaan todellisuutta, jos emme pääse muodostamaan käsitystä todellisuudesta vapaasti. Jos meitä rajoittaa valtion taholta tuleva pelon ilmapiiri, ihmisen mahdollisuudet muodostaa vapaasti käsitys todellisuudesta heikkenevät.

Ihminen ei myöskään ole pelkkä viiteryhmänsä edustaja vaan saa vaikutteita monelta eri taholta. Sosiaalisissa yhteyksissä ihminen saa vaikutteita tiedon, ystävyyden ja kaupankäynnin avulla. Usein oppiminen tapahtuu tätä varten luoduissa instituutioissa. Jotta oppiminen olisi mahdollista, ajatustenvaihdon täytyy olla mahdollisimman vapaata. Hintana oppimisesta mielipiteemme tulevat joskus armottomasti murskatuiksi, ja tunteitamme loukataan.

Viimeiseksi onnen tavoittelu elämässä kuuluu yksityiselle ihmiselle. Valtio ei voi olla onnellinen puolestamme. Valtion tehtävänä on vain tarjota mahdollisuus ihmiselle elää onnellista elämää. Ajatuksilla ja puheilla ei ole merkitystä, vaikka ne olisivat kuinka loukkaavia tahansa.

Lisäksi demokratia edellyttää päätöksentekoa yhteiskunnan alimmalla mahdollisella eli kansalaisen tasolla. Miten kansalainen voi tehdä valistuneita päätöksiä ilman sananvapautta ja aitoa poliittista debattia? Valtio ei voi etukäteen sensuroida vääriä mielipiteitä pois keskustelusta ilman, että tästä koituu haittaa koko demokraattiselle prosessille. Sananvapaus myös suojaa demokratiaa vallan väärinkäytöksiltä ja tapa suojautua niiltä edellyttää, että kansalaisilla on mahdollisuus arvostella hallitusta ja kieltää hallitusta estämästä arvostelua.

Puumalaistuneessa yhteiskunnassa mitään ryhmää ei saa loukata. Vaikka kukaan ei loukkaantuisi, Puumalainen pitää huolen siitä, että loukkaajaa rangaistaan. Tämän seurauksena on vain vaikeneminen. Ihmiset saavat edelleen ajatella, mitä tahtovat, mutta ajatusten ilmaisusta voidaan rangaista.

P.S. Tämän kirjoituksen sisältö on pääosin referoitu tästä artikkelista.

A-Zoom islamin asialla

Ajankohtaisohjelma A-Zoom käsitteli torstaina suomalaisia muslimikäännynnäisiä. Itse ohjelmassa enimmäkseen vältettiin epämiellyttävät kysymykset, mutta se sisälsi myös paljastavia yksityiskohtia naisen asemasta islamissa ja asenteista seksuaalisiin vähemmistöihin.

Islamin aika

Ohjelmassa esiintyneet käännynnäismuslimit edustavat Islamin Aika –nimistä järjestöä, jonka toiminta tuntui ohjelman perusteella olevan vielä alkutekijöissään. Myös järjestön nettisivut tarjoavat varsin niukasti informaatiota. Tämä kertoo, että kääntyminen islamiin ei toistaiseksi ole vielä sytyttänyt suomalaisia laajemmassa mittakaavassa. A-Zoom –dokumentissa Abdullah Tammi kertoi järjestössä toimivan noin 30 aktiivijäsentä eli varsin pienen piirin puuhastelusta on kyse.

Kirkko ja Kaupunki –lehti kertoi Islamin Aika –järjestöstä näyttävästi viime huhtikuussa. A-Zoomin juttu on siis tavallaan jatkoa tälle tarinalle. Sinänsä tietysti ihmetyttää, miksi moiselle lähinnä kuriositeetiksi luokiteltavalle yhdistykselle omistetaan juttu luterilaisen kirkon kustantamassa lehdessä ja vielä Yleisradion ajankohtaisohjelmassa.

Äärimuslimejako?

A-Zoom –ohjelmassa ei esitetty kysymyksiä siitä, edustaako Islamin aika –järjestö salafistisia äärimuslimeja. Salafismi eli wahhabilaisuus on lähinnä Saudi-Arabiassa vaikuttava puhdasoppinen islamin suuntaus. Kirkko ja Kaupunki sen sijaan kertoo seuraavaa:

Abdullah Tammi määrittelee Islamin Aika -yhdistyksen uskon sunnalaiseksi eli tärkeitä auktoriteetteja ovat Koraani ja profeetta Muhammadiin liittyvä perimätieto. Joidenkin yhdistysten jäsenten ajatusmaailmaan on kuitenkin vaikuttanut myös salafi-liike, joka on Arabiasta tulevan ankaran puhdasoppisen wahhabilaisuuden perua. Suurin osa Suomen isoista islamilaisista yhdyskunnista ei tätä tulkintaa noudata.

Kuten monet islamin etenemistä seuraavat tietävät, saudiarabialainen wahhabismi on yksi kiihkomielisimmistä islamin suuntauksista, joka ei juuri anna armoa vääräuskoisille ei-muslimeille. Wahhabilaisuus on lisännyt kannatustaan lännessä Saudi-Arabiasta tulevan öljyrahan turvin ja muuttanut monet aiemmin maltilliset moskeijat radikaalin islamin tyyssijoiksi. Brittiläisen Channel Fourin dokumentti Undercover Mosque kertoi varsin suorasukaisesti, millaisia asioita moskeijoissa saarnataan saudirahan tuella.

On mahdollista, että saudiraha on myös Islamin Aika –järjestön taustalla. Miten muuten verraten vähävaraisista ihmisistä koostuva toimintaansa aloitteleva yhdistys saisi painatettua 15 000 esitettä, joilla suomalaisia yritetään käännyttää islamiin?

Lisäksi järjestö lähettää jäseniään opiskelemaan islamia Medinan yliopistoon Saudi-Arabiaan, kuten Kirkko ja Kaupunki –lehdessä todetaan.

Yhdistyksestä lähtee piakkoin viisi suomalaismiestä Saudi-Arabiaan Medinaan opiskelemaan muutamaksi vuodeksi islamilaisessa yliopistossa. Opinnot kustannetaan saudivaroin, ja opintojen päätyttyä miehet työllistynevät Suomessa imaameina tai muina islaminopettajina.

Kun A-Zoom tai joku muu ajankohtaisohjelma seuraavan kerran käsittelee Islamin Aika –yhdistystä, toivottavasti saudiraha otetaan esille. Lisäksi kannattaisi vähän tarkemmin perehtyä islamin opetuksiin, jotta vaikeiden kysymysten käsittely onnistuu paremmin.

Arabialaista kulttuuri-imperialismia

Kirjailija V.S. Naipaul käsitteli teoksessaan Islamin äärillä, kuinka hmiset Iranissa, Pakistanissa, Malesiassa ja Indonesiassa ovat joutuneet hylkäämään historiansa ja identiteettinsä ja omaksumaan arabien historian islamin muodossa. Naipaulin mukaan radikaali islam on pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia.

Samalla tavalla A-Zoom –ohjelmassa esiintyneet käännynnäiset olivat omaksuneet itselleen arabi-identiteetin ja muuttaneet etunimensä paremmin uuteen uskoon sopivaksi. Entisestä palotarkastaja Tammesta oli tullut Abdullah Tammi ja ikkunanpesijä Tom Peltolasta Hamsa Peltola. Monet muistavat myös islamiin kääntyneen entisen talk show –isäntä Simo Rantalaisen, jonka musliminimi on Mujahed bin Risto Faisal.

Myös käännynnäisten pukeutuminen on muuttunut arabityyliseksi ja parta on alkanut kasvaa. Nämä kaikki kertovat islaminuskon mukana tulevasta uudesta identiteetistä. Tämä on luonnollista, sillä esi-islamilainen jahiliyyah tarkoittaa tietämättömyyttä pyhästä johdatuksesta eli käytännössä aikaa ennen islamia ja islamilaista järjestystä.

Monikulttuurisuus

A-Zoom paljasti lopussa, mistä ohjelman islam-mainoksessa oli itse asiassa kyse. Ohjelman juontaja sanoi, että monikulttuurisuus ei Suomessa ainakaan tule vähenemään. Monikulttuurisuuden nimissä esitetään siis islamiin kritiikittömästi suhtautuva ohjelma, joka lisäksi kertoo varsin marginaalisesta yhteisöstä.

Totuuden nimessä on sanottava, että käännynnäismuslimit tuskin nousevat merkittäväksi tekijäksi suomalaisessa yhteiskunnassa. He kuitenkin edustavat omalta osaltaan laajempaa ilmiötä eli Euroopan islamisoitumista, joka valtaosaltaan lepää maahanmuuttajien varassa. Joillekin islamisoituminen on vääjäämätön kehityskulku, mutta toivottavasti yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää, että ilmiö ei ole positiivinen vaan sitä pitää ja kannattaa vastustaa, jos haluamme säilyttää länsimaisen kulttuuriperinnön Euroopassa.

Edit: Simo Rantalaisen musliminimi on korjattu Mujahed bin Risto Faisaliksi.