torstaina, elokuuta 21, 2008

Suomettuminen ei koskaan päättynyt



Kun Suomi ja Venäjä irtisanoivat YYA-sopimuksen ja presidentti Mauno Koivisto kertoi, että Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat eivät enää sido meitä, yksi aikakausi oli ohi. Suomi oli päässyt irti Neuvostoliiton ikeestä ja oli vapaa päättämään itse kohtalostaan. Näin monesta tuntui 90-luvun alussa, jolloin eräänlainen uusisänmaallisuuden aalto pyyhkäisi yli maan.

Valitettavasti seurannut lama teki ilosta lyhytaikaisen, mutta laman jälkeen Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja sitoi itsensä läntiseen maailmaan. Myös Venäjän presidentti Boris Jeltsin kävi Suomessa pyytämässä anteeksi Talvisodan hyökkäystä. Suomen ja Venäjän suhteita rakennettaisiin jatkossa avoimuuden varaan ja suomettumisen aikainen kyyristely oli pelkkä muisto vain.

Lyhyen aikaa myös käsiteltiin menneisyyden kipeitä asioita. Timo Vihavainen julkaisi kirjan Kansakunta rähmällään, jossa Suomen poliittisen eliitin nöyristely Tehtaankadun edessä näyttäytyi naurettavana. Kuitenkin yhtä paljon oli niitä, jotka muistuttivat aikojen olleen tuolloin toisenlaiset. Sitä paitsi Suomi säilytti demokratian kaikesta huolimatta, vaikka Kekkonen sitä välillä tuntui halveksivan.

Myös taistolaisuuden ajan ylilyönnit saivat kyytiä, ja osa entisistä taistolaisista katui menneisyyttään, osa pani hölmöilyt nuoruuden piikkiin ja osa tuntui pitävän kiinni ihanteistaan, vaikka niitä kannatellut järjestelmä oli kaatunut. Taistolaisuuden häpeä muuttui myöhemmin nostalgiaksi Ultra Bra –yhtyeen myötä. Myös taistolaisten protestilauluja on myöhemmin julkaistu uudelleen.

Ei NATO:lle

Yksi asia jäi kuitenkin tekemättä. Suomi ei koskaan liittynyt läntisen puolustusliiton NATO:n jäseneksi. Vannottiin sotilaallisen liittoutumattomuuden nimiin ja erityisesti poliittisen kentän vasemmalla laidalla sanottiin, että suomalaiset olisivat NATO:n myötä joutuneet mukaan amerikkalaisten sotaretkille ja suomalaissotilaita olisi tuotu sieltä sinkkiarkuissa.

Taustalla vaikutti myös Venäjän pelko. Venäjä ei koskaan olisi niin heikko, ettei se halutessaan pystyisi Suomea uhkaamaan. Vaikka aikakausi oli vaihtunut, Suomen politiikan johdossa jatkoivat pitkälti samat ihmiset kuin suomettuneisuuden aikana. Nämä ihmiset olivat oppineet varovaisiksi ja välttämään turhia riskejä.

Taustalla vaikutti myös ajatus Venäjän uudistumisesta. Uudesta vapaasta Venäjästä ei koskaan tulisi samanlaista mörköä kuin Neuvostoliitosta. Venäjä oli luopunut kommunistisesta ideologiasta ja sillä oli tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan. Kuviteltiin, että Suomi ei tarvitse NATO-jäsenyyttä mihinkään.

Suomi kuitenkin teki armeijasta hiljalleen ”NATO-yhteensopivan” ja osallistui aktiivisesti kriisinhallintaan. Rauhankumppanuusohjelmakaan ei aiheuttanut ongelmia, koska Venäjä oli myös mukana. Sitä paitsi NATO-optio oli olemassa ja sitä voitaisiin käyttää, jos jäsenyys sotilasliitossa tulisi ajankohtaiseksi.

Mikä meni pieleen

Tässä vaiheessa visionääriksi osoittautuva Jukka Tarkka syytti Suomen demarivetoista ulkopoliittista johtoa surkeaksi. Erityisesti hän nimesi Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen, Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan. Tarkka totesi:

”Kansakunta kärsii vielä pitkään heidän älyllisestä avuttomuudestaan.”

Itse en syytä yksinomaan heitä vaan myös porvaripuolta ja Suomen kansaa, joka toistuvasti on gallupeissa vastustanut NATO-jäsenyyttä. Voimakas tahtopoliitikko pystyisi tarvittaessa toimimaan kansan tahdon vastaisesti, mutta Suomesta ei ole sellaista löytynyt.

Tarkka unohtaa autuaasti sen, että Suomen suurin puolue tällä hetkellä on Keskusta, jonka puheenjohtaja itse on osoittanut suomettuneisuuttaan vielä vuonna 1985. Lisäksi Keskustan joukoissa lähestulkoon palvotaan suomettumisen pääarkkitehti Urho Kekkosta, jota pidetään jos nyt ei erehtymättömänä niin ainakin Suomen kaikkien aikojen suurimpana presidenttinä.

Muutaman Liisa Jaakonsaaren tapaisen demaripoliitikon ohella varovaista NATO-myönteisyyttä on löytynyt vain Kokoomuksen riveistä. Sielläkin kynttilää on pidetty huolellisesti vakan alla. Viime presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle selvinnyt Kokoomuksen ehdokas Sauli Niinistö ei liputtanut voimakkaasti NATO-jäsenyyden puolesta, vaikka suhtautui siihen selkeästi myönteisemmin kuin valituksi tullut Tarja Halonen. Niinistö ei uskaltanut puolustaa jäsenyyttä, koska hän olisi muuten vieraannuttanut osan potentiaalisista äänestäjistään eli lähinnä Keskustan kannattajat.

Väärin luettu historia

Miksi Suomen kansa sitten vastustaa NATO-jäsenyyttä niin voimakkaasti? Uskon sen johtuvan historian väärinymmärtämisestä tai lähinnä sen tarkastelemisesta yksipuolisesti Suomen näkökulmasta ilman kansainvälispoliittista ulottuvuutta.

Kekkosen aikana suomalaisten päähän iskostettiin, kuinka Suomen tulee pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Suomen pitää toimia lääkärin eikä tuomarin roolissa, kuten rakas johtajamme tuolloin sanoi. Vain ylläpitämällä luottamuksellisia suhteita itäiseen naapuriimme pystymme säilyttämään itsenäisyytemme ja kansanvaltaisen järjestelmämme.

Ihmiset uskoivat tähän, koska se tavallisen ihmisen näkökulmasta tuntui pitävän paikkansa. Suomi vaurastui ja elämä muutenkin vapautui 60-luvun lopulta alkaen. Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltio ja 80-luvun lopulla vietettiin jopa kulutusjuhlia. Idänkauppa veti ja loi työpaikkoja, jotka tosin katosivat yhtä aikaa Neuvostoliiton kanssa.

Tuolloin unohdettiin kuitenkin, että Suomen asema oli täysin riippuvainen suurvaltojen vastakkainasettelusta Euroopassa ja sen aikaansaamasta status quosta. Neuvostoliitolle Suomi oli hyödyllinen esimerkki porvarillisen länsimaan ja sosialistisen suurvallan rinnakkainelosta. Suomi siis toimi eräänlaisena syöttinä läntisille demokratioille, jotta nämä hylkäisivät Yhdysvaltojen sotilaallisen sateenvarjon.

Itse asiassa saksalainen konservatiivipoliitikko Franz-Josef Strauss käytti suomettumistermiä, koska hän halusi väittelyssä kuvata, mitä tapahtuu, jos amerikkalaisjoukot lähtevät Saksasta. Termiä käytettiin lännessä 1970-luvun alussa, kun haluttiin vastustaa liittokansleri Willy Brandtin yrityksiä normalisoida suhteet DDR:n kanssa.

Tuon ajan Suomessa termiä pidettiin halventavana ja länsimaalaisille yritettiin selittää Suomen ulkopolitiikka parhain päin. On kuitenkin täysin selvää, että lännessä ei elätelty mitään illuusioita Suomen asemasta. Toisaalta länsi ei halunnut Suomen joutuvan vaikeuksiin Neuvostoliiton kanssa ja pidättäytyi suorasta arvostelusta, vaikka tiedettiin Kekkosen edistävän lännessä Neuvostoliiton ulkopoliittisia tavoitteita kuten ydinaseetonta Pohjolaa.

Suomessa ei lisäksi koskaan ole tunnustettu Yhdysvaltojen johtaman läntisen liittouman ansioita kommunismin kukistumisessa. Pystyäkseen kilpailemaan lännen kanssa sotilaallisesti Neuvostoliitto joutui käyttämään suurimman osan taloudellisista resursseistaan sotilasmahdin ylläpitämiseen, mikä kävi lopulta liian raskaaksi ja pakotti etsimään uudistuksia, jotka lopulta tuhosivat sosialistisen järjestelmän. Suomessa ajatellaan mieluummin, että Neuvostoliitto hajosi itsestään omaan mahdottomuuteensa.

Enemmän kuin politiikkaa suomettuminen on henkinen tila, jossa alistutaan voiman edessä ja onnitellaan itseään erinomaisesti hoidetusta ulkopolitiikasta, vaikka sen eteen ei ole tehty muuta kuin köyristetty selkää ja pantu pää pensaaseen.

Suomettuminen taas parrasvaloissa

Suomettumistermi ehti jo pölyttyä piippuhyllyllä, kunnes Washington Postin kolumnisti Charles Krauthammer kirjoitti kolumnissaan How to Stop Putin (Miten pysäyttää Putin) seuraavasti:

”Todellinen tavoite on Georgian suomettaminen syrjäytttämällä presidentti Mikhail Saakasvili ja korvaamalla hänet Venäjä-mielisellä nukkehallitsijalla.”

Suomettaminen ei olisi mahdollista, mikäli Venäjän ulkopoliittinen doktriini ei olisi palannut Brezhnevin oppiin, jota voi kai kutsua Putinin opiksi. Siinä Venäjän ”lähiulkomaita” pyritään estämään liukumasta lännen syliin. Georgia-operaation tavoitteena on varoittaa entisiä neuvostotasavaltoja ja itäeurooppalaisia satelliitteja lähestymästä liikaa länttä eli käytännössä Yhdysvaltoja. Suomi on Valkovenäjän ohella ainoa entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuulunut valtio Euroopassa, joka ei tällaista opetusta tarvitse.

Suomettumisen paluu on saanut entiset kommunistitkin heräämään. Europarlamentaarikko Esko Seppänen arvosteli hallituksen ja presidentin tapaa hoitaa suhteita Venäjään sanomalla, että Suomi provosoi puutullikiistassa Venäjää (HS. 19.8.2008 maksullinen). Seppäsen puheenvuoro on kuin kaiku 70-luvulta, josta mies itse ei koskaan ole siirtynyt myöhäisemmille vuosikymmenille.

Uussuomettumista edustaa myös tämä Timo Soinin lausunto ja se kuvaa hyvin, miten laajalle suomettunut ajattelu on levinnyt. Soini kysyy:

” Meidän tulee varmistaa hyvät suhteet niin länteen kuin itäänkin. Kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1 300 kilometriä Venäjän kanssa.”

Soini tuntuu ymmärtävän, että NATO-option juoksuaika on kulunut umpeen. Jälkiviisaana voisi todeta, että oikea aika liittyä NATO:n jäseneksi oli 1990-luvun alussa. Sen jälkeen on käynyt selväksi, että Suomen poliittisesta eliitistä ei löydy tahtoa viedä läpi kansan keskuudessa epäsuosittua päätöstä. Soini myös osoittaa puheillaan olevansa itsekin menneisyyden mies, vaikka kerää runsaasti myönteistä julkisuutta kansanomaisilla ja näennäisen räväköillä puheillaan.

Tarja Halosen presidenttikausi jatkuu vielä neljä vuotta eikä Suomen ulkopolitiikkaan ole luvassa muutosta sinä aikana. Kaasuputken rakentaminen ja Koiviston öljysataman myötä lisääntyvä laivaliikenne tekevät Suomen eteläisistä merialueista Venäjälle strategisesti tärkeitä. Olisin valmis lyömään vetoa, että öljyn hinnannousun voimistama Venäjä tulee vielä painostamaan Suomea eikä Suomella ole ketään, joka antaisi samanlaista selustatukea, kuin Yhdysvallat antoi Virolle pronssisotilaskiistan yhteydessä. Venäjän kaasusta riippuvaisen, sotilaallisesti voimattoman Saksan varaan ei paljon kannata laskea.

11 kommenttia:

Herja kirjoitti...

Jälkiviisaana voi todeta, että NATO-juna meni jo. Liittymisen aika olisi ollut heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siinä hetken vallinneessa vapaammassa ilmapiirissä mutta tilaisuus jätettiin käyttämättä. Nyt ollaan tilanteessa jossa liittyminen on aiempaa suurempi riski eikä se ole poliittisesti mahdollista tilanteessa jossa ulkopoliittinen johto on systemaattisesti ajanut täysin päinvastaista politiikkaa.

Itse olen sitä mieltä, että puheet NATO:sta voidaan toistaiseksi unohtaa, mukaan lukien NATO-optio jota yksi nykytilanteen puuhamiehistä eli Martti Ahtisaari vertasi siihen, että palovakuutuksen ottamista viivyteltäisiin siihen asti, että tuli on irti.

Itse olen Ahtisaaren kanssa samaa mieltä siitä, että NATO:oon liittyminen ei ole vaihtoehto lähivuosina. Olen myös melko skeptinen sotilaallisesta yhteistyöstä EU:n sisällä. Tämän vuoksi uskon, että ainoa vaihtoehto joka meille jää on unohtaa puheet NATO:sta toistaiseksi ja ryhtyä nostamaan puolustusvalmiutta järkevämmälle tasolle.

Vasarahammer kirjoitti...

Olen samaa mieltä, että liittyminen NATO:n jäseneksi nyt, kun Venäjän ja NATO:n välit ovat viilenemässä olisi suuri riski. Sitä se ei olisi ollut 90-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Jälkiviisaana voisi myös sanoa, että Venäjän käyttäytymistä olisi pitänyt osata lukea paremmin. Eriytyminen lännestä alkoi jo Jeltsinin aikana ja on luettavissa esim. ulkoministeri Kozyrevin puheista.

Sen sijaan on älyllisesti epärehellistä väittää, että sinänsä surkea demarinelikko (Lipponen, Halonen, Ahtisaari, Tuomioja) olisi yksin vastuussa nykytilasta. Kyllä siihen tarvitaan myös hampaaton (=Kokoomus) ja menneisyydessä elävä (=Keskusta) oppositio.

Yksikään poliittinen puolue Suomessa ei ole esittänyt NATO-jäsenyyttä, piste.

90-luvun alussa pääministerinä ollut Esko Aho piti Kekkosta kaikkien aikojen suurimpana presidenttinä. Ahosta ei siis ikinä olisi ollut natottajaksi.

Pikkupoika kirjoitti...

Ruskean ja punaisen fasismin ero on pieni, joten sinällään ei yllätä Seppäsen ja kumppanien kommenttien yhtäläisyydet esim. David Duken. kanssa.

Valitettavasti NATO-optio on erääntynyt, ja jäljellä on enää toivo siitä, että fasistinen Venäjä (artikkeli kirjoitettu 12.03.2007) ehtii hajota ennen kuin aggressio suuntautuu tänne.

Fourth, by recognizing that a fully fascist or unstable Russia is an immediate threat to its neighbors—the non-Russian states of the former Soviet Union and Eastern Europe. Their nerves should be soothed, and their security should be supported. Poland, Ukraine, the Baltic states, Georgia, Azerbaijan and the Central Asian states all have good reason to be wary of Russia. Repeated Russian invasions, brutal attempts at colonization, and Russia’s unwillingness to reject its Stalinist past would be reason enough to be suspicious. Add to that Russia’s slide toward fascism and the continued unwillingness of the Western European states to recognize that there is cause for alarm—and it is no surprise that Russia’s non-Russian neighbors feel as if they were being treated primarily as inconvenient obstacles to steady deliveries of Russian oil and gas.

Last, by recognizing that a fascist Russia will not long remain fascist. Sooner rather than later, fascist Russia will break down. The choice before the world may be whether that breakdown occurs as a result of the internal systemic weaknesses of all fascist systems or as a result of aggression and overreach. The former would obviously be the preferable scenario—but it will happen only if Russia’s non-Russian neighbors remain secure and stable, and never become modern-day versions of pre-World War II Czechoslovakia or Austria.

IDA kirjoitti...

Itse asiassa illuusio siitä, että Suomessa olisi jotain poliittisia voimia, jotka olisivat toteuttaneet NATO-jäsenyyden on jopa vaarallinen. Täysin mielikuville perustuva NATO-keskustelu otetaan aina esille vaalien alla ja sen kautta käydään vain sisäpoliittista peliä, jotta varsinaiset, yhteiskunnallisesti tärkeät aiheet voitaisiin unohtaa.

Suomessa ei ole mitään länsimielistä oikeistoa sen enempää kuin konservatiivista, kansallista oikeistoakaan. Tämä on sääli, mutta näin nyt vain on.

Vasarahammer kirjoitti...

Venäjän uho on seurannut öljyn hintakehitystä sekä nyt että Neuvostoliiton aikana.

Henkitoreissaan ollut Neuvostoliitto sai uutta puhtia 1973 öljykriisin jälkeen. Kun öljyn hinta 80-luvulla alkoi laskea, paineet uudistuksille lisääntyivät ja lopulta pääsihteeriksi nimitettiin kolmien hautajaisten jälkeen Gorba, joka tuhosi järjestelmän uudistuksillaan.

Öljyn korkea hinta on yksi syy Putinin Venäjän uholle. Venäjällä on taas vaihteeksi rahaa maksaa palkkaa armeijan kantahenkilökunnalle, jonka ei näin tarvitse enää harrastaa hämäräbisneksiä itsensä elättämiseksi.

Lone_Star kirjoitti...

Mihin sitä NATO:a tarkalleen ottaen tarvittiin? Kannattaisi joskus lukeakin se viides artikla, ei siellä vahingossa puhuta normaalisti poliittisesti kierrellen "individually and in concert with the other Parties, such action as it deems necessary", paino sanoilla "as it deems necessary".

Hädän hetkellä Suomi saisi apua jos "sitä pidetään tarpeellisena".

Ja toisinpäin: jos joku toinen NATO-maa joutuisi sotaan (esim. Viro), niin Suomen pitäisi auttaa. Mutta kuinka kuinka iso joukko sinne velvoitettaisiin lähettämään? Pataljoona? Prikaati? AK?

Lisäksi sodan syttyessä esim. Viron ja Venäjän välillä Suomella olisi yhtäkkiä 1300 km rintamalinjaa Venäjän kanssa.

Ja vielä lopuksi: Jos Suomi olisi liittynyt NATO:on 90-luvulla, olisi Suomen ja Venäjän välit nyt melko varmasti kylmät (koska Venäjän näkökulmasta Suomi olisi vihollismaa).

Vasarahammer kirjoitti...

Vapaus ei ole ilmaista eikä sitä saa "taikaseinästä". NATO-jäsenyys ei vapauttaisi Suomea velvollisuudestaan puolustaa itse omaa aluettaan. Se toisi myös velvollisuuksia auttaa muita.

Venäjä ei ole koskaan hyökännyt NATO-maan kimppuun. Kynnys hyökätä sotilaallisesti Viroon on erittäin korkea. Jos Venäjä hyökkäisi NATO-maahan ja selviäisi siitä rangaistuksetta, koko järjestön uskottavuus olisi mennyttä.

Suomi on kuitenkin valinnut pää pensaassa -taktiikan ja toiveajattelun. Näin on tehty, koska poliittisella eliitillä on jo valmiiksi taipuisa selkä pitkän suomettuneisuuden kauden ansiosta. NATO ei ole realistinen vaihtoehto eikä se sitä koskaan ole ollutkaan.

Venäläiset lentokoneet ovat toistuvasti loukanneet Suomen ilmatilaa, vaikka meillä on erittäin hyvät välit Venäjän kanssa.

jukkaaakula kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

En usko minäkään että Natoon menemättömyys on vain Tarkan mainitsemien demareiden syytä.

Tämä on tärkeä huomio:

"Venäjä ei ole koskaan hyökännyt NATO-maan kimppuun. Kynnys hyökätä sotilaallisesti Viroon on erittäin korkea. Jos Venäjä hyökkäisi NATO-maahan ja selviäisi siitä rangaistuksetta, koko järjestön uskottavuus olisi mennyttä."

Suomessa on paljon ihmisiä jotka kuvittelevat että Paasikiven suuria idea oli puolueettomuuspolitiikka. Ei ollut - vaan se että geopolitiikka pitää pitää koko ajan mielessä.

Puolueettomuus (po. myöntyvyys, suomettuminen) on yritys ratkaista Venäjä-ongelma - samalla tavalla Nato-jäsenyys olisi keino ratkaista
Venäjä-ongelma.

Ps. Ahtisaaren Kosovo-sooloilu olisi saanut jäädä sekin tekemättä. Kosovon menetys oli melkoinen nöytyytys Venäjälle.

Vasarahammer kirjoitti...

"Puolueettomuus (po. myöntyvyys, suomettuminen) on yritys ratkaista Venäjä-ongelma - samalla tavalla Nato-jäsenyys olisi keino ratkaista
Venäjä-ongelma."

Aivan totta. Venäjä ei katoa mihinkää, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että myöntyvyyspolitiikka olisi kaikissa tilanteissa paras vaihtoehto tai jonkinlainen pysyvä menestysresepti.

Suomettuminen oli ratkaisu tilanteessa, jossa Suomi hävityn sodan jälkeen ajautui Neuvostoliiton vaikutuspiiriin ilman mahdollisuutta päästä sieltä pois. 90-luvulla tilanne oli täysin toisenlainen.

Mielestäni Vanhasen ja Stubbin kommentit tämän päivän lehdissä osoittavat, että ehkä toivoa paremmasta sittenkin on.

Ahtisaari oli oikealla asialla, kun hän meni Tshernomyrdinin kanssa Belgradiin. Kosovo-välityksessä Ahtisaari teki vain työtään, eli sai aikaan neuvotteluratkaisun. On muiden tehtävä ratkaista, oliko se neuvotteluratkaisu hyvä vai ei.

Ahtisaari ei ollut erityisen hyvä presidentti, mutta diplomaattina hän pärjää, koska on "kaikkien kaveri", kuten diplomaatin pitääkin olla.

Suomalainen europarlamenttiehdokas kirjoitti...

Allah akkubar

Google on taipumassa monikulttuurisuuskusettajiemme ja pedofiili Muhammedia palvovien vaatimuksiin

Liki kaikki blogit missä vain näkyy Seppo Lehto, muhammed pilakuvia, hakaristi tmv:aa Seppo Lehtoa puolustavaa on poistettu netistä

Seppo Lehto

Ihmetellä sopii miksi oli mm. Seppo Lehto europarlamenttiin poistettu?

Oliko syynä talvisotasormus missä näkyy hakaristi?

PS: Katso vaikka tätä käyttämääni yhteyttä, missä suurin osa on käyttäjätunnuksen blogeista tuhottuna

Jukka Aakula kirjoitti...

Hyvä analyysi. Ja taas hyvinajankohtainen kun Venäjän sotilaat liikkuvat Krimillä.

En osaa sanoa onko Nato-juna jo mennyt - todennäköisesti - nyt olisi kuitenkin aika myöntää miten kohtalokkaan virheen suomalaiset poliitikot aikoinaan tekivät.

Virheistä voi oppia ellei niihin kuole.