lauantaina, tammikuuta 12, 2008

Sverige - ett spännande land

Olen monesti ihmetellyt, miksi hallitsemattomaan maahanmuuttoon ei Ruotsissa suhtauduta erityisen kriittisesti, vaikka sen aiheuttamat ongelmat ovat ilmiselviä Pohjanlahden tältä puolelta katsottuna. Tästä myös kertoo suomalaispoliitikkojen haluttomuus nostaa Ruotsia monikulttuurisen yhteiskunnan esikuvaksi. Vain poliittisen kentän vasen laita uskaltaa näin tehdä, eikä heidän mielipiteestään tarvitse välittää.

Kun muuttoliike Suomesta Ruotsiin oli vilkkaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla, suomalaiset asutettiin niihin samoihin betonikolosseihin, jotka nyt ovat enimmäkseen ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien kansoittamia. Nuo kerrostalot edustivat maaseudulta muuttaneille suomalaisille suurta luksusta, koska niissä oli sisävessat. Tuolloin Suomen maaseudulla käytettiin vielä suurelta osin ulkokäymälöitä.

Ruotsi siis edusti jotakin käsittämättömän suurta vaurautta köyhään Suomeen verrattuna. Nykyisin naapurimaa ei enää houkuttele suomalaisia samalla tavalla ja bruttokansantuote henkeä kohden taitaa nykyisin täällä olla suurempi. Ruotsi on tietysti vaurastunut sekin 40 vuoden takaisista ajoista mutta suhteellisesti selvästi vähemmän kuin Suomi.

Poliittisesti korrekti tyrannia

Kun aletaan puhua Ruotsiin kohdistuneesta maahanmuutosta ja esittää kritiikkiä sitä kohtaan, törmätään kuitenkin esteisiin. Ruotsalainen bloggaaja Conservative Swede on osuvasti kuvannut tätä ilmiötä kirjoituksessaan ”It’s a Riddle”.

Kirjoittajan mukaan Ruotsissa laajamittaisen maahanmuuton vastustaja joutuu ensiksi kohtaamaan ”poliittisesti korrektin savuverhon” eli eräänlaisen labyrintin. Tällä hän tarkoittaa hallitsevan luokan luomaa mediateatteria. Jos maahanmuuton vastustaja pääsee ulos tästä labyrintista, uloskäyntiä vartioi ”Natsipeikko”, joka sanoo: ”Ei, emme voi tehdä tai ajatella kuin hän, sillä meitä luultaisiin rasiteiksi/fasisteiksi/natseiksi. Meistä tulisi hänen kaltaisensa Natsipeikko.” Kunnollinen ihminen vetäytyy tässä vaiheessa välttyäkseen sosiaaliselta eristämiseltä. Jotkut yrittävät silti ottaa vielä yhden askeleen ja esittää lisäkysymyksiä islamisoitumisesta ja massamaahanmuutosta, minkä jälkeen heitä kutsutaan rasisteiksi. Jos he tästä vielä jatkavat, heitä kutsutaan natseiksi. Tässä vaiheessa melkein kaikki luovuttavat ja palaavat takaisin poliittisesti korrektiin labyrinttiin.

Vaikeuksista huolimatta Ruotsissa on yritetty murtaa poliittisesti korrektia savuverhoa parin vuosikymmenen aikana kolmeen otteeseen. Näistä yrityksistä Conservative Swede kertoo tässä ja tässä.

Ruotsin poliittisesti epäkorrektit puolueet

Ensimmäinen yritys nähtiin vuonna 1991, kun Uusi demokratia –puolue perustettiin. Puoluetta johti kaksi varsin värikästä persoonaa: kreivi Ian Wachtmeister ja levy-yhtiöpomo Bert Karlsson. Värikkään vaalikampanjan ja varsin positiivisen mediavastaanoton seurauksena Uusi demokratia sai vuoden 1991 vaaleissa 6,7 prosenttia äänistä, selvisi valtiopäiville ja saavutti lisäksi vaa’ankieliaseman oikeisto- ja vasemmistoblokkien välissä.

Nopeasti kokoonkyhätyt ja amatöörien johtamat populistiliikkeet kohtaavat vakiintuessaan ongelmia. Vuonna 1994 Uusi demokratia hajosi, kun puolueen johtohahmot Wachtmeister ja Karlsson riitaantuivat eikä puolue enää koskaan vaikuttanut Ruotsin politiikassa. Puolue myös epäonnistui pahoin yhdessä keskeisistä poliittisista tavoitteistaan. Vuosina 1991-1994 hallinneen porvarihallituksen maahanmuuttopolitiikka oli erittäin vapaamielistä ja maahanmuutto saavutti siihenastisen huippunsa juuri tuolla kaudella, jolloin Ruotsi kärsi Suomen tavoin taloudellisesta lamasta.

Wachtmeister ei kuitenkaan luovuttanut vaan perusti ennen vuoden 1998 vaaleja Uuden Puolueen (Det Nya Partiet). Hän oli ottanut oppia aiemmista virheistään ja pestasi puolueen ydinjoukkoon vakavasti otettavia akateemikkoja, kuten Exit Folkhemsverige –kirjan kirjoittajat Ingrid Björkmanin ja Jan Elfversonin.

Siinä missä Uusi demokratia sai medianäkyvyyttä, Uudesta Puolueesta vaiettiin mediassa täysin. Lisäksi Uuden Puolueen joukkokokouksia häirittiin, ja häiritsijöinä kunnostautuivat erityisesti vasemmistolaiset nuorisojärjestöt, kuten Nuori vasemmisto. Häirinnästä ei raportoitu tiedotusvälineissä eikä häirintä johtanut oikeustoimiin. Uusi Puolue epäonnistui vuoden 1998 vaaleissa täydellisesti ja sai vain 25 000 ääntä. Vaalien jälkeen Ian Wachtmeister vetäytyi politiikasta.

Lopuksi päästän kolmanteen ja yhä vaikuttavaan poliittisesti epäkorrektiin puolueeseen eli Ruotsindemokraatteihin, joka perustettiin vuonna 1988. Uuden demokratian varjossa puolue tarjosi turvasataman hylkiöille ja elämäänsä pettyneille. 1990-luvulla puolueesta tuli ns. hyvä vihollinen poliittiselle eliitille eli eräänlainen hiekkasäkki, jota saattoi mätkiä ja näyttää samalla ihmisille, mitä mielipiteitä ei saa hyväksyä ja millaista puoluetta ei saa äänestää.

Ruotsindemokraattien toiminta on keskittynyt Etelä-Ruotsiin Skånen ja Blekingen maakuntiin, jotka joskus historian hämärässä kuuluivat Tanskalle. Tämän ja lyhyen maantieteellisen etäisyyden ansiosta Juutinrauman toisen puolen tapahtumat vaikuttavat toisella tavalla kuin esimerkiksi Tukholman seudulla. 9/11-terrori-iskut ja viimeksi Tanskan Muhammad-pilakuvakriisi ovat muutenkin saaneet ihmiset miettimään islamisoitumista ja maahanmuuttoa uudesta näkökulmasta.

Ruotsindemokraattien menneisyyteen sisältyy ihan oikeasti natsistisia ja äärioikeistolaisia piirteitä. Puolue on kuitenkin siistiytynyt hiljalleen ja karsinut riveistään oikeat natsit, jotka ovat enimmäkseen siirtyneet kannattamaan toista pienpuoluetta Kansallisdemokraatteja. Koska mukaan on liittynyt paljon ihan kunnon ihmisiä, he myös ovat muokanneet puoluetta kunniallisempaan suuntaan. Rumasta ankanpoikasesta on kuoriutunut jos ei nyt ihan joutsen niin ainakin puolue, jota voi paremman vaihtoehdon puutteessa äänestää.

Valtakunnallisissa vaaleissa Ruotsindemokraatit eivät ole onnistuneet ylittämään neljän prosentin äänikynnystä, mutta kunnallisvaaleissa puolue menestyi joillakin paikkakunnilla erinomaisesti. Skånelaisessa Landskronan kaupungissa suomalaismedian ”rasistiseksi ja äärioikeistolaiseksi” luonnehtima puolue sai 22,3 prosenttia äänistä. Viimeisimmissä mielipidemittauksissa puolueen ääniosuus on ollut hieman alle neljän prosentin eli seuraavissa vaaleissa sillä on oikeasti mahdollisuus selviytyä valtiopäiville.

Muut Pohjoismaat ja Suomi

Ruotsi poikkeaa kehityksessään muista Pohjoismaista siinä, että vain Ruotsissa valtaeliitti on yhtenä rintamana pyrkinyt vaientamaan kriittiset äänet ja onnistunut siinä lähes täydellisesti. Tanskassa paikallinen Kansanpuolue on tukenut jo pitkään Anders Fogh Rasmussenin hallitusta ja saavutti viime vaaleissa 13,8 prosentin kannatuksen. Norjassa taas Edistyspuolue (Fremskrittspartiet) on saavuttanut yli 20 prosentin kannatuksen.

Pohjoismaista Tanska poikkeaa muista siinä, että poliittinen korrektius ei oikeastaan koskaan ole saavuttanut siellä valta-asemaa. Julkinen keskustelu on vilkasta ja asiat sanotaan suoraan ilman ”savuverhoja”. Ei ole sattumaa, että Muhammad-pilakuvat julkaistiin nimenomaan Tanskassa.

Ruotsin politiikkaa taas on leimannut yhden puolueen eli Sosiaalidemokraattien pitkä valtakausi, jonka porvarilliset puolueet ovat vain muutamaan otteeseen kyenneet katkaisemaan. Ulkoisen uhan puuttuessa politiikka muuttui ideologiseksi, ja Ruotsista tuli 1980-luvulla eräänlainen ”moraalin supervalta.” Maa, jolla ei ollut merkittävää siirtomaamenneisyyttä, alkoi ottaa vastaan pakolaisia ja muita maahanmuuttajia kolmannesta maailmasta.

Suhteessa väkilukuunsa Ruotsi on ottanut vastaan maahanmuuttajia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa. Etnisesti homogeenisesta kansankodista tuli 1980- ja 1990-lukujen valtavan maahanmuuton seurauksena ”monikulttuurinen” eli käytännössä etnisesti segregoitunut valtio. Uudet tulokkaat on enimmäkseen asutettu esikaupunkeihin, joita byrokraattisessa kielenkäytössä kutsutaan ”suojattomiksi esikaupunkialueiksi” (utsatta förorter). Samaan aikaan kantaväestö on enimmäkseen muuttanut näiltä alueilta muualle. Karrikoidusti voidaan sanoa, että sosiaalidemokraatit sekä rakensivat että tuhosivat kansankodin.

Vaikka Suomessa ruotsalaista hyvinvointimallia on perinteisesti ihasteltu ja sen piirteitä on kopioitu tännekin, Suomen poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys poikkeaa selkeästi naapurimaan vastaavasta. Syitä tähän on monia, mutta yhtenä on nähtävä Neuvostoliiton uhka, joka pakotti ajattelemaan asioita kansallisen olemassaolon kannalta ja jonka takia ideologinen politiikka sai väistyä käytännöllisemmän asioidenhoidon tieltä.

Lisäksi laitavasemmisto muodosti todellisen ja joskus myös kuvitellun uhan Suomen kansalliselle olemassaololle. Maltillinen vasemmisto ei siis yleensä harjoittanut yhteistyötä sen kanssa, vaan pyrki enneminkin marginalisoimaan sen. Sosialidemokraatti Mauno Koivisto toimi 1980-luvulla Suomen presidenttinä, mutta hän ei edustanut samanlaista ideologista linjaa kuin esimerkiksi ruotsalainen aikalaisensa Olof Palme. Koivisto oli ollut mukana taistelemassa Neuvostoliittoa vastaan ja myöhemmin murtamassa kommunistien lakkoja Turun satamassa. Suomelle oli tuolloin tärkeämpää selviytyä Neuvostoliiton puristuksessa kuin ryhtyä ”moraalin supervallaksi”.

Kehitys on kuitenkin Neuvostoliiton hajottua kulkenut täälläkin samaan suuntaan kuin muissa Pohjoismaissa eli monikulttuurisuus on muuttunut valtion viralliseksi politiikaksi. Julkisesta keskustelusta on lisäksi pyritty karsimaan rasismia. Yritykset ovat kuitenkin naapurimaahan verrattuna kömpelöitä ja naurettavia, kuten edellisen vähemmistövaltuutetun toiminnasta voidaan havaita. Ruotsin tie voi kuitenkin olla meidänkin tiemme, jos ihmiset antavat sen tapahtua eivätkä vastusta väistämätöntä kehitystä kohti monikulttuurista yhteiskuntaa.

3 kommenttia:

Juha Kettunen kirjoitti...

Todella mielenkiintoinen kirjoitus. Kirjoitapa vastaavalla tarkkuudella hieman pitempi analyysi Suomen tilanteesta. Suomessa maahanmuuttoon ja islamisoitumiseen liittyvät kysymykset ovat jostain syystä mukana vain pienten marginaaliryhmien keskusteluissa, eikä suurta yleisöä yksinkertaisesti kiinnosta koko asia. Miksi näin on?

Koivistosta tuli juuri eilen puhetta kaverin kanssa. Vaikka Koivisto olikin demari, hänellä oli silti merkittävästi realistisempi käsitys maailman todellisesta tilasta kuin nykyisellä poliittisella eliitillä.

Vasarahammer kirjoitti...

"Suomessa maahanmuuttoon ja islamisoitumiseen liittyvät kysymykset ovat jostain syystä mukana vain pienten marginaaliryhmien keskusteluissa, eikä suurta yleisöä yksinkertaisesti kiinnosta koko asia. Miksi näin on?"

Ehkä näin on siksi, että Suomessa maahanmuutto on ollut paljon laimeampaa kuin naapurissa. Muutosten mittasuhteet ovat Ruotsissa täysin toiset. Esimerkiksi viime vuonna Ruotsiin muutti 100 000 ihmistä, joista aika suuri osa oli Irakin pakolaisia. Suomeen taas muutti "vain" 26 000 ihmistä, joista vain pieni osa kuului ns. haasteellisiin ryhmiin.

Suomessa tilanne voi kuitenkin muuttua nopeasti huonompaan suuntaan, jos monikulttuurisuutta ajavien annetaan toimia vapaasti ilman kritiikkiä.

reino kirjoitti...

"[1960- ja 1970-luvuilla].. Nuo kerrostalot edustivat maaseudulta muuttaneille suomalaisille suurta luksusta, koska niissä oli sisävessat. Tuolloin Suomen maaseudulla käytettiin vielä suurelta osin ulkokäymälöitä."

Niinpä. Noin lyhyt on kansakunnan muisti. Laskutavasta riippuen 1-2 sukupolvea, ja yhtäkkiä olemmekin aina olleet vauraan maan asukkeja, jotka ovat muille loputtomasti velkaa omasta käsittämättömästä hyvinvoinnistaan.